»Petturi Corfits Ulf elätille ikuiseksi pilkaksi, ivaksi ja häpeäksi.»
Mutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? "Huu — ih! huu-ih!" vinkuu tuuli vihlovin äänin. Sinisessä tornissa linnan takana, missä merivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta vuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on korkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi, tuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton ja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia ja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät, säteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät, ahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.
»Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus,
ja kunniaksi sille on luja luottamus.»
Mutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi yksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.
»Uskollisuus oli rikoksensa ainut.»
Hän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä ulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen hetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:
•Ma täytin vaimon valani myös aikaan tuskan, hädän.»
* * * * *
Katsopas tätä kuvaa! sanoi kummisetä.
On talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan Kaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään ja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.