Ja he saivat Hannulta kirjeitä, toisen toistaan iloisemman. Hän oli ystävällisten ihmisten luona, hyvissä oloissa. Ja kaikkein hauskinta oli käydä koulua. Oli niin paljon luettavaa ja opittavaa. Hän toivoi nyt tulevansa sadan vuoden vanhaksi ja sitten kerran koulumestariksi.
Jospa me saisimme nähdä sen päivän! sanoivat vanhemmat ja painoivat toistensa käsiä niinkuin rippikirkosta palatessa.
Miten meidän Hannun pitikään käydä! sanoi Olli. — Jumala ajattelee sentään köyhänkin lasta! Juuri rampa joutui näyttämään sen meille. Eikö tunnukin siltä kuin Hannu lukisi tätä meille satukirjasta!
TÄTI HAMMASTAUTI.
— Mistä me olemme saaneet tarinan?
— Tahdotko tietää sen?
Me olemme saaneet sen tynnyristä, missä säilytetään vanhoja papereja.
Moni hyvä ja harvinainen kirja on joutunut ruoka- tai vihanneskauppiaalle, ei luettavaksi, vaan tarve-esineeksi. Tarvitaan paperia tärkkelys- ja kahvipaputötteröiksi, paperia rasvasilliä, voita ja juustoa varten. Kirjoitetutkin paperit kelpaavat tarkoitukseen.
Tynnyriin joutuu usein tavaraa, jonka ei pitäisi joutua tynnyriin.
Minä tunnen erään vihanneskaupan apulaisen, ruokakauppiaan pojan. Hän on saanut kulkea kellarin ja ensi kerroksessa sijaitsevan puodin väliä. Tällä miehellä on suuri lukeneisuus, puoti-lukeneisuus, sekä painetun että kirjoitetun sanan edustama. Hän omistaa mieltäkiinnittävän kokoelman, jossa on useita tärkeitä asiakirjoja; nämä ovat kotoisin toisen tai toisen liiaksi rasitetun hajamielisen virkamiehen paperikorista; joitakin luottamuksella kirjoitettuja kirjeitä ystävättäreltä ystävättärelle, häväistysjuttuja, joita ei saa kertoa eteenpäin, ei kertoa kenellekään ihmiselle. Hän on elävä pelastuslaitos, johon joutuu huomattava osa kirjallisuutta, ja hänellä on sitä varten suuri liikunta-ala: vanhempiensa ja isäntänsä puoti, jonne hän on pelastanut monen kirjan tai kirjanlehden, joka syystä on ansainnut lukemisen kahteen kertaan.