Minä katselin noita monia haarautuvia suonia. Pieni hyönteinen kulki niiden yli ikäänkuin se olisi tahtonut perusteellisesti tutkia lehteä. Silloin täytyi minun ajatella ihmisviisautta. Mekin ryömimme pitkin lehteä, tunnemme vain sen ja pidämme heti esitelmän koko suuresta puusta, juuresta, rungosta ja latvasta, koko tuosta suuresta puusta: Jumalasta, maailmasta ja kuolemattomuudesta, ja tunnemme kaikesta vain pienen lehden!
Minun istuessani siinä tuli täti Mille minua tervehtimään.
Minä näytin hänelle lehden hyönteisineen, kerroin hänelle ajatukseni, ja hänen silmänsä loistivat.
— Sinä olet runoilija! sanoi hän. — Ehkä suurin kaikista runoilijoistamme! Jos minä saisin eläissäni sen nähdä, niin mielelläni menisin hautaan. Sinun mahtava mielikuvituksesi on aina hämmästyttänyt minua, oluenpanija Rasmussenin hautajaisista asti.
Näin sanoi täti Mille ja suuteli minua.
Kuka oli täti Mille ja kuka oli oluenpanija Rasmussen?
Me lapset kutsuimme äidin tätiä tädiksi, emme tunteneet häntä muulla nimellä.
II.
Hän antoi meille marjahilloa ja sokeria, vaikka se oli hyvin turmiollista hampaillemme, mutta hän piti niin paljon noista herttaisista lapsista, sanoi hän. Olihan aivan hirveää kieltää heiltä tuota makeis-murenta, jota he niin mielellään söivät.
Ja sentähden me pidimme niin paljon tädistä.