Hän oli ollut vanha neiti niin kauas kuin minä saatan ajatella taaksepäin, aina vanha. Hänen ikänsä pysyi paikoillaan.
Varhaisempina aikoinaan hän oli potenut paljon hammastautia ja puhui siitä aina, ja sentähden hänen ystävänsä oluenpanija Rasmussen piloillaan kutsui häntä Täti Hammastädiksi.
Rasmussen ei viime vuosina ollut harjoittanut oluenpanijan ammattia, vaan eli korkorahoistaan, tuli usein tädin luo ja oli vanhempi häntä. Hänellä ei ollut ensinkään hampaita, vain muutamia mustia tynkiä.
Hän oli pienenä syönyt liian paljon sokeria, sanoi hän meille lapsille, ja silloin käy ihminen sen näköiseksi.
Täti varmaan ei koskaan lapsuudessaan ollut syönyt sokeria, hänellä oli mitä kauneimmat valkeat hampaat.
Hän säästikin niitä, ei pitänyt niitä suussaan yöllä, sanoi oluenpanija
Rasmussen.
Se nyt on häijyyttä, sanoimme me lapset, mutta täti sanoi, ettei hän tarkoittanut sillä mitään. Eräänä aamupäivänä aamiaista syödessä kertoi hän meille pahan unen, jonka hän oli nähnyt yöllä: hänen suustaan oli pudonnut hammas.
— Se merkitsee, sanoi hän, — että minä kadotan todellisen ystävän tai ystävättären.
— Jos se olikin tekohammas, sanoi oluenpanija hymyillen, — niin se voi merkitä vain, että te kadotatte valeystävän.
— Te olette epäkohtelias vanha herra, sanoi täti niin suuttuneena, etten ole nähnyt häntä sellaisena aikaisemmin enkä jälkeenpäinkään.