Myöhemmin hän sanoi vanhan ystävänsä laskeneen vain leikkiä; Rasmussen on jaloin ihminen maailmassa ja kun hän kerran kuolee, niin hänestä varmaan tulee pieni Jumalan enkeli taivaassa.
Minä mietin paljon tätä muutosta ja ajattelin, saattaisinko tuntea hänet hänen uudessa haahmossaan.
Kun täti oli nuori ja hänkin oli nuori, kosi hän tätiä. Täti mietti liian kauan ja jäi odottamaan, jäi liian pitkäksi aikaa odottamaan, jäi alati vanhaksi neidiksi,, mutta pysyi uskollisena ystävänä.
Ja sitten kuoli oluenpanija Rasmussen.
Hänet vietiin hautaan mitä kalleimmissa ruumisvaunuissa ja häntä saattoi suuri saattue henkilöitä, joilla oli kunniamerkkejä ja jotka esiintyivät univormuissa.
Täti seisoi ikkunassa meidän lasten kanssa, yllään surupuku. Olimme siinä kaikki, paitsi se pieni veli, jonka haikara oli tuonut viikko sitten.
Nyt olivat ruumisvaunut ja saatto menneet ohi, katu oli tyhjänä, täti tahtoi mennä, mutta minä en tahtonut, minä odotin enkeliä, oluenpanija Rasmussenia. Olihan hän nyt tullut pieneksi siivekkääksi Jumalan lapseksi ja täytyihän meidän nähdä hänet.
— Täti! sanoin. — Etkö luule hänen nyt tulevan? Tai että haikara, kun se taas tuo pienen veljen, samalla tuo enkeli Rasmussenin?
Täti joutui aivan haltioihinsa mielikuvituksestani ja sanoi: — Siitä lapsesta tulee suuri runoilija! Ja tätä hän toisteli koko kouluaikani ja rippikouluni jälkeen aina ylioppilasvuosiin asti.
Hän oli ja on yhäti osaaottavaisin ystävättäreni sekä runoilijataudissani että hammastaudissa. Molemmathan minua ahdistavat.