— Pane vain paperille kaikki ajatuksesi, — ja pistä ne pöytälaatikkoon! Niin teki Jean Paul. Hänestä tuli suuri runoilija, vaikken hänestä pidä, hän ei jännitä. Sinun pitää jännittää! Ja sinä tulet jännittämään!
Tämän puheen jälkeisenä yönä viruin minä kaipauksessa ja tuskassa, kituen ja haluten tulla siksi suureksi runoilijaksi, jonka täti näki ja tunsi minussa olevan. Minä viruin runoilijataudissa. Mutta on olemassa pahempikin tauti: hammastauti. Se peittosi ja pehmitti minua, minä olin kuin kiemurteleva mato, jota parannetaan ryytihauteella ja espanjan kärpäsellä.
— Tuon minä tunnen! sanoi täti.
Hänen huulillaan oli surullinen hymy, hänen hampaansa hohtivat valkeina.
* * * * *
Mutta minun täytyy aloittaa uusi ajanjakso omassa historiassani ja tädin historiassa.
III.
Olin muuttanut uuteen asuntoon ja asunut siellä kuukauden. Puhuin tästä tädin kanssa.
Minä asun hiljaisessa perheessä, se ei ajattele minua, vaikka soittaisin porttikelloa kolme kertaa. Muuten se on oikea melutalo, jossa sekä tuuli ja sade että ihmiset pitävät ääntä ja hälinää. Minä asun aivan portin yläpuolella: jokaiset rattaat, jotka ajavat portista panevat kuvat seinillä tärisemään. Portti paukkuu ja ryskää ikäänkuin talossa olisi maanjäristys. Vuoteessa maatessa tuntuvat tärähdykset kaikissa jäsenissäni, mutta sehän kuuluu vahvistavan hermoja. Kun tuulee — ja tässä maassa tuulee aina — niin heiluvat pitkät ikkunahaat ulkopuolella edestakaisin lyöden seinää vasten. Pihalla asuvan naapurin porttikello soi joka tuulenpuuskan tullen.
Talomme asukkaat saapuvat kotiin yksitellen, myöhään illalla tai myöhään yöllä. Se vuokralainen, joka asuu juuri yläpuolellani ja joka päivällä antaa tunteja pasuunan puhaltamisessa, tulee kotiin viimeisenä eikä pane nukkumaan ennenkuin hän ensin on suorittanut pienen yökävelyn raskain askelin ja raudoitetuin saappain.