Kansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa, kun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi, että koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä eteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan poika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani saakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä taistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».
Ja sen sanottuaan syöksyi hän mereen.
•Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. — Vaan jossain, taistelusta etähällä, hän, kylmä ruumis — nimeä ei hällä — saaliina vetten kulkee kulkuaan. Veen pintaan virta painoi vainajan, sen kalamiehet Ruotsin lainehista täht'yönä nosti, saattoi rantahan ja — arpaa löivät olkalappusista.»
Vihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme laivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän nöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan urhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.
»Kansamme luja on uskossaan:
Herra on ystävä Tanskanmaan.
Häneen jos luotamme, meihin hän,
ja huomenna aurinko paistaa.»
Pian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä reheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun kesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa, Oehlenschlägerin kangastuksen.
Ja tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli muinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:
»— — silta aatteen salamoille, kansoihin, valtakuntiin, aikakausiin.»
Hans Kristian Örsted kirjoitti siihen nimensä.
Ja katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin mies ja nainen ilomielin antoi roponsa.