Kaipaus paisui toivoksi, muuttui elämänajatukseksi — ja silloin: eräänä hiljaisena äänettömänä yönä, kun täysikuu paistoi, kirposi sen pinnasta — dryadi näki sen — kipuna, joka putosi loistaen kuin tähdenlento. Ja puun edessä, jonka oksia vapisutti ikäänkuin tuulenpuuska, seisoi mahtava hohtava olento. Se puhui pehmein sävelin, ja samalla nuo sävelet olivat voimakkaat kuin tuomiopäivän pasuna, joka suudelmallaan antaa elämää ja kutsuu tuomiolle.
— Sinä olet pääsevä lumouksen kaupunkiin, sinä olet sinne juurtuva, kokeva sen humisevat virtaukset, sen ilman ja auringonpaisteen. Mutta sinun elämäsi aika on lyhenevä. Se vuosien sarja, joka sinua odotti täällä vapaassa luonnossa, on siellä supistuva pieneen vuosimäärään. Dryadi-raukka, se on oleva sinun turmiosi! Sinun kaipauksesi on kasvava, sinun ikäväsi, sinun halusi on käyvä yhä voimakkaammaksi. Sinun oma puusikin on sinusta tuntuva vankilalta, sinä jätät piilopaikkasi, jätät oman luontosi, lennät pois ja sekaannut ihmisten joukkoon, ja silloin ovat sinun vuotesi kutistuneet puoleen sudenkorennon elinajasta, yhteen ainoaan yöhön. Sinun elämäsi puhalletaan pois, puun lehdet kuihtuvat ja lentävät tiehensä eivätkä koskaan tule takaisin.
Tällainen laulu ja helinä kuului dryadin korvissa, ja valo-olento hävisi, mutta ei dryadin kaipaus ja kiihko. Hän vapisi odotusta, hurjaa tunteen kuumetta.
— Minä pääsen sinne kaupunkien kaupunkiin! riemuitsi hän. — Elämä alkaa, paisuu kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne se menee.
* * * * *
Aamun koittaessa, kun kuu kalpeni ja pilvet alkoivat punoittaa, löi täyttymyksen hetki, lupauksen sanat toteutuivat.
Tuli väkeä lapioineen ja seipäineen. He kaivoivat puun juurien ympäriltä syvälle maata, juurien alta. Paikalle tuli hevosten vetämät vankkurit. Puu nostettiin juurineen päivineen, ympärillään maakimpale juurimultina, käärittynä kaislamattoihin kuin lämpimään jalkapussiin, ja sitten se pantiin vankkureihin, sidottiin kiinni, sen piti lähteä matkalle, Pariisiin, kasvaa ja jäädä sinne Ranskan suuruuden kaupunkiin, kaupunkien kaupunkiin.
Kastanjapuun oksat ja lehdet vapisivat ensi liikutuksen hetkenä.
Dryadia vapisutti odotuksen hekkuma.
Pois, pois! soi jokainen suonenlyönti. — Pois! pois! lausuivat värisevät, huulilta häipyvät sanat. Dryadi unohti sanoa hyvästi kotiseudulleen, keinuville heinänkorsille ja viattomille satakaunoille, jotka olivat ihailleet häntä ylhäisenä naisena Jumalan yrttitarhassa, nuorena prinsessana, joka leikki paimentyttöä täällä luonnonhelmassa.
Kastanjapuu oli vankkureissa, sen oksat nyökyttivät »hyvästi» tai »pois» — dryadi ei tietänyt sitä — hän ajatteli ja uneksi vain tuota kummallista uutta ja samalla hyvin tuttua, joka oli koittava. Yksikään viattomassa ilossaan sykkivä lapsen sydän, mikään aistillisuuden kuuma veri ei ole aloittanut matkaa Pariisiin niin runsain ajatuksin kuin dryadi nyt.