Jäähyväisistä tuli »pois, pois!»
Vankkurien pyörät lähtivät liikkeelle, etäinen läheni sitä mukaa kuin matka kului. Seudut vaihtelivat niinkuin pilvet vaihtelevat. Uusia viinitarhoja, metsiä, kyliä, huviloita ja puutarhoja tuli näkyviin, vieri ohi. Kastanjapuu kulki eteenpäin, dryadi kulki sen mukana. Veturit pyyhälsivät tiheään toistensa ohitse tai risteilivät. Veturit suitsuttivat ilmaan pilviä, nämä muodostivat olentoja, jotka kertoivat siitä Pariisista, josta ne tulivat ja jonne dryadi oli matkalla.
Kaikki täällä ympärillä tiesi, ja senhän täytyi tietää, mihin hänen tiensä kulki. Hänestä tuntui siltä kuin jokainen puu, jonka ohitse hän riensi, olisi ojentanut oksiaan häntä kohti ja pyytänyt: ota minut mukaan, ota minut mukaan! Ja olihan jokaisessa puussa kaihomielinen dryadi.
Mikä vaihtelu, mikä vauhti! Oli kuin taloja olisi kasvanut esiin maasta, yhä useampia ja useampia, yhä tiheämpään ja tiheämpään. Savupiiput kohosivat kuin kukkaruukut, joita on pantu päälletysten ja vieriviereen pitkin kattoa. Tuli näkyviin kirjoituksia kyynäränkorkuisine kirjaimineen ja maalattuja olentoja, jotka ylettyivät pitkin seinää maasta katon rajaan asti.
Koska alkaa Pariisi ja koska minä olen siellä? kysyi dryadi itsellään. Ihmisvilinä kasvoi, melu ja kiire lisääntyi, vaunut seurasivat toisiaan, jalankulkijat seurasivat ratsastajia, ja kaikkialla oli kauppapuoti kauppapuodin vieressä, musiikkia, laulua, huutoa, puhetta.
Dryadi puineen oli keskellä Pariisia.
Suuret raskaat vankkurit pysähtyivät pienelle torille, jolle oli istutettu puita ja jonka ympärillä oli korkeita taloja, oma parvekkeensa joka ikkunassa. Ihmiset katselivat ylhäältä nuorta tuoretta kastanjapuuta, joka saapui tänne vankkureilla ja joka nyt oli istutettava sen kuolleen, maasta nostetun puun lilalle, joka oli pitkällään tantereella. Ihmiset pysähtyivät torille ja katselivat hymyillen ja tyytyväisinä keväistä vihantaa. Vanhemmat puut, jotka vielä olivat nupulla, lausuivat humisevin oksin: »Tervetuloa, tervetuloa!» ja suihkukaivon vesi, jonka säteet nousivat ilmaan ja loiskuen putosivat laajaan altaaseen, lähetti tuulen mukana pisaroita vastatulleelle puulle, ikäänkuin tarjoten sille tervetuliaisjuoman.
Dryadi tunsi, että sen puu nostettiin rattailta ja että se asetettiin tulevalle paikalleen. Puun juuret kätkettiin maahan, päälle pantiin tuoretta turvetta. Niinikään istutettiin kukkia ja pensaita ja kukkaruukkuja kukkineen. Keskelle toria muodostui kokonainen pieni puutarha. Kuollut, maasta nostettu puu, jonka kaasunhaju, ruuanhaju ja koko kasvia myrkyttävä kaupunginhaju olivat surmanneet, nostettiin vankkureihin ja vietiin pois. Kansanjoukko katseli sitä, lapset ja vanhukset istuivat penkillä keskellä vihantaa ja katselivat vastaistutetun puun lehtien lomitse. Ja me, jotka tämän kerromme, seisoimme parvekkeella katsellen tuota nuorta kevättä, joka oli tuotu raikkaasta maalaisilmasta, ja sanoimme niinkuin vanha pappi oli sanonut: Dryadi-raukka!
— Onnellinen minä olen, onnellinen! sanoi dryadi. — Mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä enkä voi sanoa, mitä tunnen. Kaikki on niinkuin minä kuvittelin! Eikä kuitenkaan niinkuin minä kuvittelin!
Talot kohosivat hyvin korkeina, ne olivat aivan likellä. Aurinko pääsi paistamaan vain yhteen seinään, ja se oli liimattu täyteen tiedonantoja ja ilmoituksia, joiden edessä kansa seisoskeli ja tungeskeli. Vaunuja, sekä keveitä että raskaita, kiiti ohi, omnibussit, nuo täpötäydet kulkevat talot, lähtivät liikkeelle, ratsastajat syöksyivät eteenpäin, rattaat ja loistovaunut vaativat itselleen samoja oikeuksia. Eivätköhän myöskin nuo korkeat talot, jotka kohoavat tuossa noin likellä, aio ruveta liikkumaan, -muuttaa muotoa niinkuin taivaan pilvet tekevät, liukua syrjään, jotta voisi nähdä Pariisin sydämeen, sen yli, ajatteli dryadi. Notre-Dame’in toki täytyy tulla näkyviin niinikään Vendôme-pylvään ja tuon ihmeen, joka on kutsunut ja yhä kutsuu nuo monet vieraat tänne.