Talot eivät liikkuneet paikaltaan.
Oli vielä päivä, kun lyhdyt sytytettiin, kaasusäteet loistivat kauppapuodeista, loistivat korkealle puiden oksien lomitse; oli kuin kesäinen aurinko olisi paistanut. Tähdet taivaalla tulivat esiin; samat, jotka dryadi oli nähnyt kotiseudullaan. Hän luuli tuntevansa puhtaan, lempeän tuulahduksen tulevan sieltä. Hän tunsi mielensä ylenevän, vahvistuvan, hän sai näön voiman, jolla hän katsoi läpi puun jokaisen lehden, tunnon, jolla hän tunki juurten etäisimpiin haaroihin. Hän tunsi kuuluvansa elävään ihmismaailmaan, tunsi lempeiden silmien katselevan häntä. Ympärillä oli melua ja säveliä, värejä ja valoa.
Sivukadulta kajahti puhallussoitinten ääni ja kuului tanssiin houkuttelevia posetiivin säveliä. Niin, tanssiin, tanssiin! Iloon ja elämän nautintoon ne kutsuivat.
Tuo oli sellaista soittoa, että ihmisten, hevosten, vaunujen, puiden ja talojen väkisinkin täytyi tanssia, jos ne vain osasivat tanssia. Dryadin rintaan nousi huumauksen ilo.
— Kuinka autuasta ja ihanaa! riemuitsi hän. — Minä olen Pariisissa!
* * * * *
Seuraava päivä, tuleva yö ja taasen seuraava päivä tarjosivat saman näytelmän, saman vilinän, saman alati vaihtuvan ja kuitenkin muuttumattoman elämän.
— Nyt tunnen joka puun, joka kukkasen täällä torilla! Minä tunnen joka talon, parvekkeen ja kauppapuodin tässä ahtaassa nurkassa, mihin minut on aseteltu ja mikä peittää minulta tuon mahtavan suuren kaupungin. Missä ovatkaan triumfikaaret, bulevardit ja maailmanihme? En näe mitään tästä kaikesta. Olen täällä ikäänkuin häkissä noiden korkeiden talojen keskellä, jotka nyt osaan ulkoa kirjoituksineen, ohjelmineen, kilpineen, kaikkine liimattuine herkkuineen, jotka eivät enää maistu minusta miltään. Missä onkaan tuo kaikki, josta minä kuulin puhuttavan, jonka tiedän täällä olevan, jota kaipasin ja jonka tähden tänne tahdoin tulla? Mitä minä olen saavuttanut, voittanut, löytänyt? Minä ikävöin niinkuin ennenkin, minulla on aavistus elämästä, johon minun täytyy päästä käsiksi ja jossa minun täytyy elää! Minun täytyy päästä elävien joukkoon, temmeltää, lentää kuin linnut, nähdä ja tajuta, tulla kokonaan ihmiseksi, saada vaihtaa puoleen elämän vuorokauteen arkipäivän väsymyksessä ja ikävyydessä vietetyt vuosikaudet, missä minä kuihdun, vaivun, haihdun niinkuin niityn sumu ja häviän. Minä tahdon loistaa pilven lailla, loistaa elämän auringossa, katsella maailmaa ylhäältä päin, mennä menojani niinkuin se, kenenkään tietämättä minne!
Se oli dryadin huokaus, se kohosi rukoukseksi:
— Ota minun elämäni vuodet, anna minulle puolet päiväperhosen elämää! Päästä minut vankeudesta, anna minulle ihmis-elämä, ihmis-onni lyhyeksi hetkeksi, vain täksi ainoaksi yöksi, jos niiksi tulee, ja rankaise minua sitten vain rohkeasta elämänuskalluksestani, elämäni kaipauksesta! Pyyhi minut pois, anna verhoni, tuoreen nuoren puuni kuihtua, kaatua, muuttua tuhaksi, haihtua tuuleen!