— Sancta Maria! laulettiin Siellä sisällä, tuoksuva suitsutus liiteli korkeiden maalattujen ja kullattujen kaarten alla, missä hämärä vallitsi.
Se oli Madeleine-kirkko.
Kiiltävää lattiaa pitkin kulki täällä ylhäinen naismaailma puettuna mustiin, mitä kallisarvoisimmista kankaista tehtyihin ja viimeisen muodin mukaan valmistettuihin vaatteisiin. Vaakuna oli nähtävänä rukouskirjan samettikannella ja hienossa nenäliinassa, joka tuoksui voimakkailta hajuvesiltä ja jota koristivat brysseliläiset pitsit. Toiset naiset viipyivät polvillaan hiljaisessa rukouksessa alttarien ääressä, toiset menivät rippituolien ääreen.
Dryadin valtasi levottomuus, tuska, ikäänkuin hän olisi joutunut paikkaan, minne hän ei saanut tulla. Tämä oli äänettömyyden koti, salaisuuksien suuri suoja. Kaikki kuiskattiin ja uskottiin toiselle äänettömästi.
Dryadi huomasi olevansa itse samanlaisessa silkki- ja harsopuvussa ja olemukseltaan samanlainen kuin nuo muutkin rikkaat ja ylhäiset naiset. Olivatkohan hekin kaikki kaipauksen lapsia niinkuin hän?
Kuului tuskallisen syvä huokaus — tuliko se rippituolin nurkasta vaiko dryadin rinnasta? Hän kietoi harsoaan lujemmin ympärilleen. Hän hengitti kirkon suitsutusta eikä raikasta ilmaa. Tämä ei ollut hänen kaipauksensa paikka.
Pois, pois, lentoon, levähtämättä! Päiväperhosella ei ole lepoa, lentäminen on sille elämää.
* * * * *
Hän oli taasen ulkoilmassa, loistavien kaasukandelaaberien alla, komeiden suihkulähteiden luona.
— Mitkään vesivirrat eivät kuitenkaan voi huuhtoa pois täällä vuodatettua viatonta verta.