Nämä sanat lausuttiin.
Täällä oli vieraita ihmisiä; he puhuivat ääneen ja vilkkaasti. Niin ei kukaan uskaltanut tehdä salaisuuksien suuressa juhlasalissa, mistä dryadi tuli.
Kierrettiin suurta kivilaattaa, se nostettiin. Hän ei ymmärtänyt tätä. Hän näki avoinna käytävän joka johti maan sisään. Sinne he astuivat tähtikirkkaasta ilmasta, päivänpaisteisista kaasuliekeistä, koko elävästä elämästä.
— Minua peloittaa! sanoi yksi niistä naisista, jotka seisoivat siinä. — Minä en uskalla astua alas! Enkä väiltäkään koko tuosta komeudesta! Jää minun luokseni!
— Ja matkusta kotiin, sanoi mies, — ja lähde Pariisista näkemättä sen merkillisintä merkillisyyttä, nykyajan varsinaista ihmettä, joka on syntynyt yhden miehen nerosta ja tahdosta!
— Minä en tule sinne, kuului vastaus.
»Nykyajan ihmettä», oli sanottu. Dryadi kuuli sen, ymmärsi sen. Hän oli saapunut suurimman kaipauksensa määränpäähän. Ja tässä oli käytävä, alas syvyyteen, Pariisin alle. Sellaiseksi ei hän ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän sen kuuli, näki vieraitten astuvan alas ja seurasi mukana.
Portaat olivat valuraudasta, kierteenmuotoiset, leveät ja mukavat.
Alhaalla loisti lamppu ja alempana taasen toinen.
He seisoivat äärettömän pitkien, risteilevien hallien ja kaariholvien käytävien sokkeloissa. Täällä saattoi nähdä kaikki Pariisin kadut ja kujat niinkuin himmeässä peilikuvassa, ja nimet saattoi lukea. Jokaisella maanpäällisellä talolla oli täällä numeronsa, juurensa, joka tunki autioiden, makadamisoitujon katukäytävien alle. Nämä katukäytävät pitivät puristuksessaan kokonaista leveää kanavaa ja siinä eteenpäin viilaavaa mutaa. Ylempänä johdettiin kaaria myöten raikasta juoksevaa vettä, ja kaikkein ylimpänä riippuivat verkkona kaasuputket, sähkölennätinlangat. Matkan päässä loistivat lamput ikäänkuin ajastuskuvina yläpuolella olevasta maailmankaupungista. Silloin tällöin kuului meluavaa räminää: raskaat vaunut ajoivat yli maan alle johtavien siltojen.
Missä oli dryadi?