Sinä olet kuullut puhuttavan katakombeista. Ne ovat vain häviäviä osia tässä uudessa maanalaisessa maailmassa, nykyajan-ihmeessä, jonka. kloakit Pariisin alla muodostavat. Tänne oli dryadi joutunut, eikä Marskentälle maailman näyttelyyn.
Hän kuuli hämmästyksen, ihailun ja tunnustuksen huudahduksia.
— Täältä, sanottiin, — leviää nyt terveyttä ja elinvuosia tuhansille ja yhä tuhansille tuonne ylhäälle! Meidän aikamme on edistyksen siunauksellista aikaa.
Näin ajattelivat ihmiset, näin puhuivat ihmiset, mutta eivät ne olennot, jotka asuivat, oleskelivat ja olivat syntyneet täällä: rotat. Ne vinkuivat vanhan muurin repeämästä niin ääneen, niin selvään ja kielellä, jonka dryadi täysin ymmärsi.
Suuri vanha urosrotta, jonka häntä oli puraistu poikki, vinkui vihlovasti ilmoille tunteensa, ahdistuksensa ja ainoan oikean mielipiteensä, ja perhe myönsi sen jokaisen sanan oikeaksi.
— Minua ällöttää tuo naukuminen, tuo ihmisnaukuminen, tuo tietämätön puhe! Kyllä nyt on kaunista, kun on kaasua ja petrolia! Minä en syö sellaista. Täällä on nyt niin hienoa ja valoisaa, että häpeää omaa itseään eikä tiedä minkätähden häpeää. Eläisimmepä vielä talikynttiläin ajassa! Sehän ei ole kaukana. Se oli romanttista aikaa, niinkuin on tapana sanoa.
— Mitä sinä kerrotkaan? kysyy dryadi. En ole nähnyt sinua ennen. Mitä sinä puhut?
— Puhun vanhoista ihanista ajoista! sanoi rotta, — vaari- ja muori-rotan ihanista ajoista! Silloin kannatti tulla tänne alas. Tämä oli toisenlainen rottala kuin koko Pariisi! Ruttoemo asui täällä, hän tappoi ihmisiä, mutta ei milloinkaan rottia, rosvot ja salakuljettajat hengittivät vapaasti täällä. Täällä oli kaikenlaisten mieltäkiinnittävien henkilöiden tyyssija, joita nyt nähdään vain melodraama-teattereissa tuolla yläpuolella. Romantiikan aika on mennyttä meidän rotanpesässämmekin. Olemme saaneet tänne alas raittiin ilman ja petrolin. Näin vinkui rotta, vinkui uutta aikaa vastaan vanhan kunniaksi, jolloin ruttoemo eli.
Paikalle tuli vaunut, eräänlainen avonainen omnibussi, edessään virkut pienet hevoset. Seurue asettui niihin, läksi kulkemaan maanalaista Sevastopolin-bulevardia pitkin — juuri sen yläpuolella kulki Parisin tunnettu samanniminen bulevardi, täynnä ihmisiä.
Vaunut hävisivät puolipimeään. Dryadi hävisi, kaasuliekkien valo oli nostanut hänet ulkoilmaan. Sieltä, eikä alhaalta noista risteilevistä holveista ja niiden tukahduttavasta ilmasta, saattoi löytää ihmeen, maailmanihmeen, sen, jota hän elämänsä lyhyenä yönä etsi. Sen täytyy loistaa voimakkaammin kuin kaikki kaasuliekit täällä ylhäällä, voimakkaammin kuin kuu, joka nyt tuli esiin.