Hänen silmänsä puhuivat, huulet puhuivat, mutta sanat hukkuivat huilujen ja viulujen soittoon. Hänen tanssitoverinsa kuiskasi hänen korvaansa sanoja, jotka vaappuivat cancan’in tahtiin. Hän ei ymmärtänyt niitä, me emme ymmärrä niitä. Hän ojensi käsivartensa toveriaan kohti, kiersi ne hänen ympärilleen ja tunsikin syleilevänsä vain läpikuultavaa, kaasuista ilmaa.
Ilmavirta kuljetti dryadia niinkuin tuuli kuljettaa ruusun lehteä. Hän näki korkealla edessään liekin, tuikkivan soihdun tornin huipulla. Valo loisti hänen kaipauksensa päämäärästä, se loisti punaisesta majakkatornista, Marskentän Fata Morganasta. Kevättuuli kantoi hänet sinne. Hän kiersi tornin; työmiehet luulivat perhosen laskeutuvan alas kuolemaan, sentähden että se oli syntynyt liian varhain.
* * * * *
Kuu paistoi, kaasusoihdut ja lyhdyt loistivat suurissa halleissa ja sinne tänne siroitetuissa »kaikkien maiden rakennuksissa», ne valaisivat nurmipenkereitä ja ihmisneron pystyttämiä kallionlohkareita, mistä »mestari Veretön» pani vesiputoukset syöksymään alas. Täällä avautuivat nähtäviksi merenpohjan rotkot ja suolattoman veden syvänteet, kalojen valtakunta; jouduttiin syvän suon pohjalle, jouduttiin mereen, lasiseen sukeltajan kelloon. Vesi painoi paksuja lasiseinämiä sekä sivuilta että yläpuolelta. Polyypit, nuo sylen pituiset, notkeat, ankeriaan tavoin kiemurtelevat, värisevät, elävät suolet tai käsivarret, kävivät kiinni, kohoutuivat, kasvoivat kiinni meren pohjaan.
Suuri maariankala lekotteli siinä mietteissään, levitellen eviään varsin rauhallisesti ja mukavasti. Merikrapu ryömi kuin ääretön hämähäkki sen päällitse äyriäisten hyppiessä notkeasti ja nopeasti ikäänkuin olisivat olleet meren koita ja perhosia.
Suolattomassa vedessä kasvoi lumpeita, kaislaa ja levää. Kultakalat olivat asettuneet riviin niinkuin punaiset lehmät kedolla, kaikkien päät samassa suunnassa saadakseen kitaansa suihkun. Paksut lihavat suutarit muljottivat tyhjin silmin lasiseiniin. Ne tiesivät olevansa Pariisin näyttelyssä. Ne tiesivät tehneensä tänne aika vaivaloisen matkan, vedellä täytetyissä tynnyreissä, he tiesivät tulleensa rautateitse ja olleensa maakipeitä, niinkuin ihmiset merellä tulevat merikipeiksi. He olivat tulleet katsomaan näyttelyä ja näkivät sen omasta makeavesi- tai suolavesi-aitiostaan, näkivät ihmishyörinän, joka vyöryi ohi aamusta iltaan. Kaikki maailman maat olivat lähettäneet näytteille ihmisensä, jotta vanhat suutarit ja lahnat, äveriäät ahvenet ja sammaltuneet ruutanat näkisivät nämä olennot ja lausuisivat mielipiteensä sentapaisista.
— Ne ovat koppakuoriaisia! sanoi mutainen pieni särki. — Ne vaihtavat nahkaa pari kolme kertaa päivässä ja ääntelevät suullaan, mitä kutsutaan puhumiseksi. Me emme vaihda ja me ilmaisemme sanottavamme helpommin ymmärrettävällä tavalla: liikuttelemalla suupieliämme ja muljottamalla silmiämme. Me olemme ihmisistä paljon edellä!
— Uimaan ne kuitenkin ovat oppineet, sanoi pieni suolattoman veden kala. — Minä olen suuresta sisäjärvestä. Siellä menevät ihmiset kuumana aikana veteen; mutta ensin ne riisuvat suomukset ja sitten vasta uivat. Sammakot ovat opettaneet niille uimisen, takajalkatöytäyksen ja etujalkasoudun. Kauan ne eivät jaksa. Tahtovat olla meidän kaltaisiamme, mutta siitä ei tule mitään! Ihmisraukat!
Ja kalat muljottivat. He luulivat koko sen ihmisvilinän, jonka he olivat nähneet väkevässä päivänvalossa, vieläkin liikkuvan täällä. Niin, he olivat varmat siitä, että he vieläkin näkivät samat olennot, jotka ensin olivat, jos niin voi sanoa, herättäneet toimintaan heidän käsittämishermonsa.
Pieni ahven, jolla oli kaunis tiikerinnahka ja kadehdittavan pyöreä selkä, vakuutti, että »ihmismuta» oli kuin olikin vielä siinä; näkihän hän sen.