— Minä näin sen myöskin, näin ihan selvästi! sanoi keltatautisen kullankarvainen suutari, — minä näin selvästi tuon soman, kaunismuotoisen ihmisolennon, »korkeakoipisen rouvan», tai miksi ne häntä kutsuivatkaan. Hänellä oli meidän suupielemme ja mulkosilmämme, kaksi ilmapalloa takapuolella ja kokoonpantu sateenvarjo etupuolella, suuri meriruohokillutin, hepeniä ja helistimiä. Jättäisipä pois sen pyrstön ja kulkisi niinkuin me luomisen mukaisessa asussa, niin hän olisi rehellisen suutarin näköinen, mikäli ihmiset voivat olla.
— Minnekä hän joutui, hän, joka oli siimassa, uros-ihminen, jota vedettiin.
— Hän ajoi rullatuolissa, edessään paperia, mustetta ja kyniä, kirjoitti kaikki asiat, piirsi paperit täyteen. Mikä hän oikeastaan oli? Sanoivat häntä referentiksi!
— Kyllä hän ajaa tuossa vieläkin! sanoi sammaleenkarvainen, neitseellinen ruutana, joka kantoi kurkussaan koko maailman tuskaa ja oli siitä aivan käheä. Hän oli kerran nielaissut koukun ja uiskenteli vieläkin kärsivällisesti koukku kurkussaan.
— Referentti, sanoi hän, — kalamaisesti ja järkevästi puhuen on hän eräänlainen musteruisku ihmisparvessa.
Näin puhuivat kalat omaan tapaansa. Mutta keinotekoisessa, vesialtaita kannattavassa luolassa kajahtelivat työmiesten laulut ja vasaraniskut. Heidän täytyi ottaa yö avuksi saadakseen kaikki valmiiksi. Heidän laulunsa vyöryi dryadin kesäyöunelmaan. Itse hän seisoi heidän keskellään lähteäkseen heti taas lentoon ja hävitäkseen.
— Nuo ovat kultakaloja! sanoi hän ja nyökkäsi niille — Sain siis kuitenkin nähdä teidät! Niin, minä tunnen teidät! olen tuntenut teidät kauan, pääskynen kertoi minulle teistä yhteisellä kotiseudullamme. Kuinka te olette kauniita, loistavia, ihania! Minä tahtoisin suudella jokaista teistä. Tunnenhan minä nuo toisetkin. Tämä varmaankin on lihava ruutana, tämä taas herkullinen lahna, ja tämä vanha sammaltunut karppi! Minä tunnen teidät, mutta te ette tunne minua.
Kalat mulkoilivat,, ne eivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa, ne tuijottivat hämärään sarastukseen. Dryadi ei enää ollut siellä, hän seisoi ulkona, missä maailman ihmekukka levitti tuoksuaan eri maista, ruisleivän-maasta, kalliokalanrannalta, ryssännahan-valtakunnasta, eau-de-cologne’in jokirannoilta ja ruusuöljyn Itämailta.
* * * * *
Kun me ajamme kotiin tanssiaisyön jälkeen, soivat kuulemamme sävelet vielä korvissamme; me voimme laulaa jokaisen niistä. Ja niinkuin murhatun silmissä vielä valokuvan tapaan jonkun aikaa viipyy viimeinen välähdys siitä, mitä silmä näki, niin viipyi täällä vielä yössä päivä-elämän humu ja hohde; se ei ollut lentänyt pois eikä sammunut. Dryadi tunsi sen ja tiesi: näin se on taas kohiseva huomenna.