* * * * *
Dryadi seisoi tuoksuvien ruusujen keskellä ja luuli tuntevansa ne kotiseutunsa ruusuiksi. Hän näki täällä sekä linnanpuistosta että papin puutarhasta otettuja ruusuja, punaisen granaattikukkasenkin hän näki — sellainen oli ollut Marin sysimustissa hiuksissa.
Muistot maalta, lapsuuden kodista alkoivat tuikkia hänen mielessään. Ympärillä olevaa näkyä ahmi hän ahnein silmin, mutta kuumeinen levottomuus täytti hänet kuljettaen häntä läpi kummallisten salien.
* * * * *
Hän tunsi olevansa väsynyt, ja tämä väsymys kasvoi. Hän olisi tahtonut levätä pehmeillä itämaisilla patjoilla ja matoilla, joita oli levällään täällä sisällä, tai nojautua itkuraitaan, painua kirkasta vettä kohti ja sukeltaa sinne.
Mutta päiväperholla ei ole lepoa. Jonkun minuutin kuluttua on vuorokausi lopussa.
Hänen ajatuksensa värisivät, hänen jäsenensä värisivät, hän vaipui nurmelle, solisevan veden ääreen.
— Sinä pysyt aina elossa, sinä, joka kumpuat maasta! sanoi hän. —
Kirvoita kieltäni, anna minulle virvoitusta!
— En ole elävä lähde! vastasi vesi. — Minä kumpuan koneen avulla.
— Anna minulle raikkauttasi, sinä vihreä nurmi, pyysi dryadi. — Anna minulle yksi tuoksuvista kukkasistasi.