— Me kuolemme, kun meidät revitään irti! vastasivat ruohot ja kukkaset.
— Suutele minua, sinä raikas ilmavirta! Vain yksi ainoa elämänsuudelma!
— Pian suutelee aurinko pilvet punaisiksi! sanoi tuuli, — ja silloin olet sinä kuolleitten joukossa, olet mennyttä, niinkuin kaikki tämä loisto on mennyttä ennenkuin vuosi on kulunut loppuun, ja minä voin jälleen leikitellä tämän torin keveällä pölyävällä hiekalla, puhaltaa tomua yli maan, puhaltaa tomua ilmaan, niin että tupruaa! Pelkkää tomua vain!
Dryadin valtasi ahdistus, niinkuin naisen, joka kylvyssä on leikannut poikki valtasuonensa ja vuodattaa verensä kuiviin, mutta samalla vielä toivoo jäävänsä eloon. Hän nousi, pääsi muutaman askeleen eteenpäin ja vaipui jälleen maahan pienen kirkon eteen. Portti oli auki, kynttilät paloivat alttarilla, urut soivat.
Mikä soitto! Sellaisia säveliä ei dryadi ollut milloinkaan kuullut, ja kuitenkin hän luuli niissä kuulevansa tuttuja ääniä. Ne läksivät koko luomakunnan sydämen syvyydestä. Hän luuli kuulevansa vanhan tammen huminan, hän luuli kuulevansa vanhan papin puhuvan sankariteoista, kuuluisista nimistä, siitä, mitä Jumalan luomakunta aikojen kuluessa on lahjoittava, mitä sen täytyy lahjoittaa saavuttaakseen itse pysyväisen elämän.
Urkujen sävelet paisuivat ja helisivät, puhuivat ja lauloivat:
— Sinun kaipauksesi ja halusi kiskoivat sinut juurinesi paikalta, jonka
Jumala oli sinulle antanut. Se oli sinun kadotuksesi, dryadi-raukka!
Pehmeät, lempeät urkujen sävelet soivat ikäänkuin nyyhkyttäen, ne sammuivat kuin nyyhkytykseen.
Taivaalla loistivat punertavat pilvet. Tuuli humisi ja lauloi:
— Menkää menojanne, te kuolleet, nyt nousee aurinko!