Siellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki, johon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta; laattaan oli kaiverrettu sana Grubbe — se oli juuri sen vanhan ylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa. Messinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli sanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto. Lukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista; hän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon muistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista. Vanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi tietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei ymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.
Lämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen puiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit, varikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun ritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat pystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle puolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin. Ikkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa, missä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin tanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty soittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin kukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti puita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia ja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina näillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä ja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen huvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä olisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan lapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.
Talonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli poika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika osasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle linnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista iski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän vioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe kutsui häntä omaksi Sörenikseei; se oli suurin suosionosoitus, ja siitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt itsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus, ratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä paalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa hajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä, jottei hänen olisi liian helppo istua.
Hän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta. Paikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei toteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin että se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin isä pääsi vapaaksi.
Rouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja katseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.
Marie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi puutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat. Kaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli kaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän. Siihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse istuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani muiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati voimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi vihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa. Korkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa ja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä rauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.
Pieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me tiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia. Linnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät! Kedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista puista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden sukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.
— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on jumalatonta työtä!
Sören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen syrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:
— Isä antaa kyllä!