Eräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin kaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen palvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne laivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä muuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle mieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin toki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa leipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto oli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään ei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset. Hän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen aviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi hyväntapainen ja kunniallinen hän oli.
Niin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat tylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat pahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!
— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. — Muuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi kuin päästät liikkeelle valheita!
Niin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen äitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen, siinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä hämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan. Humalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden välille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli joutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten tavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja naakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä sitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä uutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen, joka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas, hän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean maston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt kunnollisesti.
Tämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot ja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin muistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.
— Nousua ja laskua on maailman meno! sanoi hän. Kummaa on sitä kuunnella!
Ja me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme unohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe teki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.
Talvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy kosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi, ikäväksi.
Marie Grubbe otti pyssynsä ja läksi kanervakankaalle, ampui jäniksiä ja kettuja, ampui mitä lintuja vain tapasi. Siellä hän kohtasi usein aatelisherra Palle Dyren Nörrebäkistä, joka hänkin kulki täällä pyssyineen ja koirineen. Hän oli suuri ja väkevä, siitä hän ylpeili, kun he puhelivat keskenään. Hän olisi voinut käydä voittosille fyeniläisen Egeskovin herran Brockenhuus-vainajan kanssa, joka vieläkin oli kuuluisa voimistaan. Palle Dyre oli hänen esimerkkiään seuraten antanut ripustaa porttiinsa rautavitjat, joihin oli kiinnitetty metsästyssarvi, ja kotiin ratsastaessaan tarttui hän vitjoihin, nosti itsensä hevosineen päivineen maasta ja puhalsi torveen.
— Tulkaa itse katsomaan, Marie-rouva! sanoi hän — Nörrebäkissä puhaltaa raikas tuulenhenki!