Ei ole merkitty muistiin, milloin Marie-rouva tuli Palle Dyren taloon, mutta Nörrebäkin kirkon kynttiläjaloissa on kirjoitus, josta näkee, että ne ovat Palle Dyren ja Marie Grubben lahja Nörrebäkin herraskartanosta.
Palle Dyrellä oli kokoa ja voimia. Hän joi kuin sieni, hän oli kuin tynnyri, jota on mahdoton täyttää. Hän kuorsasi kuin kokonainen sikolätti ja oli näöltään punainen ja pullea.
— Sikamainen ja äreä hän on! sanoi rouva Palle Dyre, Grubben tytär. Pian oli hän kyllästynyt siihen elämään, mutta eihän se siitä parantunut.
Eräänä päivänä oli pöytä katettuna ja ruoka jäähtyi. Palle Dyre oli ketunpyynnissä eikä rouvaa löydetty mistään. Palle Dyre saapui kotiin puoliyön aikaan; rouva Dyre ei saapunut puoliyön aikaan eikä aamullakaan. Hän oli kääntänyt Nörrebäkille selkänsä, ratsastanut tiehensä jättämättä tervehdystä ja sanomatta hyvästi.
Oli harmaa, räntäinen ilma. Kylmä tuuli puhalsi, hänen ylitseen lensi parvi mustia kirkuvia lintuja. Ne eivät olleet niin kodittomia kuin hän.
Ensin hän kulki etelää kohti, aina Saksan valtakunnan rajalle asti; pari kultasormusta kallisarvoisine kivineen muutettiin rahaksi. Sitten hän matkusti itään päin, sitten hän jälleen kääntyi länttä kohti. Hän ei nähnyt mitään päämäärää ja oli suuttunut kaikille, yksinpä hyvälle Jumalallekin, niin kurjalta tuntui hänestä kaikki. Pian kävi hänen ruumiinsa samanlaiseksi; hän saattoi tuskin jalkaansa liikuttaa. Töyhtöhyyppä lensi ilmaan mättäältään, kun hän kaatui tälle mättäälle. Lintu kirkui niinkuin sen on tapana: senkin varas, senkin varas! Hän ei koskaan ollut varastanut lähimmäisensä omaisuutta, mutta linnunmunia ja linnunpoikasia hän pienenä tyttönä oli haetuttanut itselleen mättäistä ja puista. Sitä hän nyt ajatteli.
Siltä paikalta, missä hän oli pitkällään, näki hän rannalla olevat hiekkaharjut. Siellä asui kalastajia, mutta sinne hän ei saattanut päästä, niin sairas hän oli. Suuret valkeat kalalokit lensivät hänen ylitseen huutaen niinkuin korpit, varikset ja naakat olivat huutaneet kotona kartanon puutarhassa. Linnut lensivät aivan likeltä; vihdoin hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat käyneet mustiksi, mutta maailma mustenikin kokonaan hänen silmissään.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, nostettiin häntä maasta ja kannettiin jonnekin. Suuri, väkevä mies oli ottanut hänet syliinsä. Hän katseli suoraan miehen parroittuneisiin kasvoihin; miehellä oli toisen silmän yläpuolella arpi, niin että kulmakarvat olivat jakaantuneet ikäänkuin kahteen osaan. Mies kantoi viheliäisen naisparan laivalle, missä kippari torui häntä hänen teostaan.
Seuraavana päivänä läksi laiva merelle. Marie Grubbe ei palannut maihin, hän joutui siis mukaan. Mutta hän tuli kai takaisin? Niin, milloin ja minne?
Senkin tiesi lukkari kertoa eikä hän itse ollut keksinyt sitä tarinaa, hän oli lukenut asian kaikki kummalliset vaiheet vanhasta, luotettavasta kirjasta, jonka me itsekin voimme ottaa esille lukeaksemme sen. Tanskalainen historiankirjoittaja Ludvig Holberg, joka on kirjoittanut niin monta arvokasta kirjaa ja hauskat huvinäytelmänsä, joista me oikein opimme tuntemaan hänen aikansa ja sen ihmiset, kertoo kirjeissään, miten ja missä hän maailmalla tapasi Marie Grubben. Se on kylläkin kuulemisen arvoista, mutta me emme silti unohda Kana-Kreetaa, hän istuu iloisena ja tyytyväisenä komeassa kanalassaan.