Laiva purjehti pois vieden Marie Grubben mukanaan. Siihenhän me jäimme.
Kului vuosia ja taasen vuosia.
Köpenhaminassa raivosi rutto; tämä tapahtui 1711. Tanskan kuningatar läksi kotiseudulleen Saksaan, kuningas jätti maan pääkaupungin; jokainen, joka voi, kiirehti pois. Yksinpä ylioppilaatkin, vaikka heillä olisi ollut vapaa asunto ja ruoka, pyrkivät pois kaupungista. Yksi heistä, viimeinen, joka vielä oli jäänyt niinkutsuttuun »Borchin Collegiumiin» aivan likellä Regentseniä, hänkin läksi nyt tiehensä. Kello oli kaksi aamulla. Hän tuli reppuineen, jossa oli enemmän kirjoja ja muistiinpanoja kuin vaatetavaraa. Kylmä, tahmea sumu vaappui kaupungin yllä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kadulla, jolla hän kulki. Oville ja porteille oli kaikkialla piirretty ristejä; rutto raivosi siis siellä, tai ihmiset olivat kuolleet. Myöskään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä leveämmällä, kiemurtelevalla Kjödmangergadella, joksi kutsuttiin Rundc Taarnilta kuninkaallista linnaa kohti vievää katua. Nyt rämisivät ohi suuret kuormavankkurit. Kuski heilutti piiskaa, hevoset nelistivät, vankkuri oli täynnä kuolleita. Nuori ylioppilas nosti kätensä kasvoilleen ja haistoi väkevää spriitä, jota hän säilytti sienessä messinkirasian sisällä. Eräällä kadulla kuului kapakasta laulunhoilotusta ja hirvittävää naurua; ihmiset joivat siellä yökauden unohtaakseen, että rutto odotti oven takana haluten ottaa heidät mukaansa kuormavankkureihin toisten kuolleiden joukkoon. Ylioppilas suuntasi askeleensa linnan sillalle, jossa oli pari pientä purtta; toinen nosti juuri ankkurinsa jättääkseen ruton saastuttaman kaupungin.
Jos Jumala sallii meidän elää ja me saamme tuulta, niin lähdemme Grönsundiin Falsterin luo! sanoi kippari ja kysyi mukaanpyrkivältä ylioppilaalta hänen nimeään.
— Ludvig Holberg, sanoi ylioppilas, ja se nimi kuului samanlaiselta kuin mikä muu nimi tahansa. Nyt se on Tanskanmaan uljaimpia nimiä. Silloin hän vielä oli nuori, tuntematon ylioppilas.
Laiva purjehti linnan ohi. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun he pääsivät avovedelle. Puhalsi kevyt tuuli, purje pullistui, nuori ylioppilas asettui kasvot raikasta tuulta vastaan ja vaipui uneen, mikä tosin ei ollut terveellisintä.
Jo kolmantena aamuna oli laiva Falsterin edustalla.
— Tunnetteko täällä ketään, jonka luona voisin asua pienestä maksusta, kysyi Hoiberg kapteenilta.
— Minä luulen että teidän on parasta mennä Borrehusin lauttavaimon luo, sanoi hän. — Jos tahdotte olla hyvin kohtelias, niin on muorin nimi Sören Sörensen Möller. Saattaa kuitenkin käydä niin, että hän suuttuu, jos käyttäydytte liian hienosti häntä kohtaan. Mies on vangittuna jostakin pahanteosta; vaimo kuljettaa itse lauttavenettä, ja hänellä on lujat kämmenet.
Ylioppilas otti reppunsa ja meni lautturin taloon. Tuvan ovi ei ollut lukossa, linkku aukeni ja hän astui kivilattiaiseen tupaan, missä vetosohva suurine nahkatyynyineen herätti eniten huomiota. Valkoinen kana, jolla oli poikaset, oli köytetty kiinni vetosohvaan; se oli kaatanut vesilautasen, niin että vesi valui permannolle. Tuvassa ei ollut ketään ihmistä eikä viereisessä kamarissakaan, ainoastaan kehto ja siinä lapsi. Lauttavene palasi; siinä oli vain yksi ihminen — oli vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tuolla henkilöllä oli yllään suuri takki ja päässä reuhkalakki, jonkinlainen myssyntapainen. Vene laski maihin.