Naishenkilö astui tupaan. Hän näytti sangen kookkaalta oikaistessaan selkänsä. Kulmakarvojen alta katsoi kaksi ylpeää silmää. Se oli Sören-muori, lauttavaimo. Korpit,, varikset ja naakat olisivat kirkuneet ilmoille toisen nimen, jonka me tunnemme paremmin.
Hän näytti nyrpeältä eikä ollut monisanainen; sen verran kuitenkin puhuttiin ja päätettiin, että ylioppilas saa täysihoidon epämääräiseksi ajaksi, koska Köpenhaminassa asiat ovat niin huonosti.
Lauttataloon tuli tuontuostakin kunnon naapureja läheisestä kaupungista. Tuli Frans Veitsiseppä ja Sivert Pussinnuuskija. He joivat ruukullisen olutta lauttatalossa ja keskustelivat ylioppilaan kanssa. Hän oli taitava nuori mies, joka osasi »practicansa», kuten sanottiin; hän luki kreikkaa ja latinaa ja oli opin asioissa viisas.
— Kuta vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän se häntä painaa! sanoi
Sören-muori.
— Lujilla pitää teitäkin elämä, sanoi Holberg eräänä päivänä, kun vaimo pesi vaatteitaan väkevässä lipeässä ja itse sai hakata kannot polttopuiksi.
— Se on minun asiani! vastasi vaimo.
— Oletteko pienestä pitäen saanut noin raataa ja nähdä vaivaa?
— Kai te voitte nähdä sen kämmenistä! sanoi vaimo ja näytti kahta tosin pientä, mutta kovaa, vahvaa kättä, joiden kynnet olivat kuluneet. — Olettehan te oppinut ja osaattehan te lukea.
Joulun tienoissa tuli ankara lumipyry. Pakkanen kouristi lujasti, tuuli puhalsi niin purevana, että olisi luullut sen pesevän lusikkavedellä ihmisten kasvoja. Sören-muori ei ollut tietääkseen, heitti takin yllensä ja veti myssyn päähänsä. Talossa oli pimeää jo varhain iltapäivällä. Hän pani takkaan puita ja polttoturvetta ja istuutui sitten paikkaamaan kenkiään; ei ollut ketään muuta, joka olisi sen tehnyt. Illalla hän puhui ylioppilaalle enemmän kuin hänen tapansa muuten oli. Hän puhui miehestään.
— Hän surmasi vahingossa erään Dragörin kipparin ja saa nyt sentähden raataa kolme vuotta raudoissa Holmissa. Hän on vain tavallinen merimies, joten laki käy täydestä.