— Kynttilä joka miehelle, sanoi Holberg.
— Joka miehelle? sanoi vaimo ja loi häneen tiukan katseen.
— Itämaiden kaikille kolmelle viisaalle, sanoi Holberg.
— Vai sillä tavalla! sanoi vaimo ja oli vaiti pitkän aikaa. Mutta pyhänä loppiaisiltana sai ylioppilas kuitenkin tietää enemmän kuin hän ennen oli tietänyt.
— Teillä on hellä sydän häntä kohtaan, jonka kanssa elätte avioliitossa, sanoi Holberg. — Ihmiset sanovat kuitenkin, että hän kohtelee teitä joka päivä pahasti.
— Se ei kuulu kehenkään muuhun kuin minuun! — Ne lyönnit olisivat tehneet minulle hyvää pienenä, nyt minä kai saan ne syntieni tähden. Minä tiedän mitä hyvää hän on tehnyt minulle; ja näin sanoessaan hän oikaisi itsensä suoraksi. — Kun minä makasin kipeänä autiolla kankaalla eikä kukaan viitsinyt välittää minusta, paitsi ehkä korpit ja varikset nokkiaksensa minua, kantoi hän minut käsivarsillaan ja sai nuhteita kuormasta, jonka hän toi laivalle. Minä en ole luotu makaamaan sairaana ja minä paraninkin. Jokainen elää omalla tavallaan. Sörenkin elää omalla tavallaan; ei ole koiran karvoihin katsomista! Hänen kanssaan olen kaikesta huolimatta elänyt onnellisempana kuin sen miehen kanssa, jota sanottiin hienoimmaksi ja ensimmäiseksi kaikista kuninkaan alamaisista. Olen ollut naimisissa valtioneuvos Gyldenlöwen, kuninkaan velipuolen kanssa. Sitten otin Palle Dyren. Siinä toinen hyvä; tapansa kullakin, niin minullakin! Olipa siinä tarinaa, mutta nyt te sen tiedätte! Ja hän läksi huoneesta.
Se oli Marie Grubbe. Niin kummallisesti oli hänen elämänsä kiekko pyörinyt. Monta loppiais-iltaa ei hän enää elänyt. Holberg on kirjoittanut muistiin hänen kuolleen kesäkuussa 1716, mutta hän ei ole kirjoittanut, koska hän ei sitä tiennyt, että kun Sören-muori, joksi häntä kutsuttiin, makasi ruumiina Borrehusissa, niin lensi suuri joukko mustia lintuja siitä yli. Ne eivät kirkuneet, ne ikäänkuin tiesivät hiljaisuuden kuuluvan hautajaisiin. Heti kun hän oli maan povessa, ei lintuja enää nähty, mutta samana iltana nähtiin Jyllannissa, vanhan kartanon luona, ääretön määrä korppeja, variksia ja naakkoja. Ne kirkuivat kilpaa, ikäänkuin niillä olisi ollut jotain ilmoitettavaa: ehkäpä ne halusivat sanoa, että mies, joka pienenä poikana otti niiden munat ja untuvaiset pojat, rahvaan poika, oli saanut rautaiset sukkanauhat ja istui kuninkaan Holmissa, ja myöskin, että ylhäinen aatelisneito oli päättänyt päivänsä lautturinvaimona Grönsundin luona. »Hyvä, hyvä! Kraa, kraa!» kirkuivat ne.
Ja koko heimo huusi: »hyvä, hyvä!», kun vanha kartano purettiin.
— Sitä ne kirkuvat vieläkin, vaikkei enää ole kirkumiseen aihetta! sanoi lukkari tätä kertoessaan. — Heimo on kuollut sukupuuttoon, kartano on hajoitettu, ja siinä, missä se muinoin oli, on nyt komea kanala kullattuine viireineen ja vanhoine Kana-Kreetoineen. Hän on hyvin iloinen kauniista asunnostaan; jollei hän olisi päässyt tänne, niin olisi hän joutunut vaivaistaloon.
Kyyhkyset kuhersivat hänen yläpuolellaan, kalkkunat maiskuttelivat ympärillä ja ankat raksuttivat.