— Kukaan ei tuntenut häntä! sanoivat he. — Hänellä ei ollut sukulaisia. Oli laupeudentyö, että hän pääsi tänne. Hänellä ei ole ankka-isää eikä kana-emoa eikä mitään perillisiä!
Sukulaisia hänellä kuitenkin oli. Hän ei tuntenut heitä, eikä lukkari myöskään, vaikka hänellä oli niin paljon muistiinpanoja pöytälaatikossaan, mutta eräs vanha varis sen tiesi ja kertoi siitä. Se oli äidiltään ja äidinäidiltään kuullut Kana-Kreetan äidistä ja hänen äidinäidistään, jonka mekin tunnemme niiltä ajoilta, jolloin hän lapsena ratsasti nostosillan yli ja ylpeänä katseli ympärilleen, ikäänkuin koko maailma ja kaikki sen linnunpesät olisivat olleet hänen, me näemme hänet kankaalla ja vihdoin Borrehusissa. Lapsenlapsi, suvun viimeinen jäsen, oli palannut kotiin, sinne, missä vanha kartano oli seisonut, missä mustat villit linnut kirkuivat, mutta hän istui kesyjen lintujen keskellä; ne tunsivat hänet ja hän tunsi ne. Kana-Kreeta ei toivonut enää mitään, hän odotti iloisena kuoleman tuloa, hänellä oli yllinkyllin ikää.
— Kraa, kraa! Hautaan, hautaan! kirkuivat varikset.
Ja Kana-Kreeta sai hyvän haudan, jota ei kukaan muu tunne, paitsi tuo vanha varis, jollei sekin ole kuollut.
Ja nyt tunnemme mekin tarinan vanhasta kartanosta, vanhasta suvusta ja koko Kana-Kreetan perheestä.
OHDAKKEEN KOKEMUKSET.
Rikkaan herraskartanon laidalla oli kaunis, hyvin hoidettu puutarha harvinaisine puineen ja kukkasineen. Talon vieraat puhuivat niistä ihastuneina, paikkakuntalaiset tulivat sunnuntai- ja pyhäpäivinä sekä maalta että kaupungeista pyytämään, että he saisivat katsella puutarhaa. Kokonaiset koulutkin saapuivat samantapaiselle vierailulle.
Ulkopuolella puutarhaa kasvoi mahtava ohdake aitauksen luona, vainioille vievän tien varrella. Se oli suuri ja juurestaan monihaarainen, joten se levittäytyi laajalle; sitä saattoi syystä kutsua ohdakepensaaksi. Kukaan ei katsellut sitä, paitsi vanha aasi, joka veti karjapiikojen maitorattaita. Tämä oikaisi kaulansa pitkäksi ja sanoi: »Sinä olet kaunis, minun tekisi mieli syödä sinut!» Mutta nuora ei ollut niin pitkä, että aasi olisi ylettynyt syömään sitä.
Talossa oli paljon vieraita, ylhäisiä sukulaisia pääkaupungista, nuoria kauniita tyttöjä ja näiden joukossa muuan kaukaa saapunut neiti. Hän oli kotoisin Skotlannista, hän oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli kultaa ja tavaraa — siis hän oli morsian, jota kannatti tavoitella, kuten monet nuoret herrat sanoivat ja äidit niinikään.
Nuoriso kisaili nurmikentällä ja pelasi krokettia. Se asteli kukkien keskellä, ja jokainen nuori neito poimi kukkasen, jonka pisti nuoren herran napinläpeen. Mutta skotlantilainen neiti katseli kauan ympärilleen, hyljäten kukan toisensa jälkeen. Yksikään ei tuntunut miellyttävän häntä. Silloin hän katsahti aidan taakse; siellä oli suuri ohdakepensas sinipunertavine, rehevine kukkineen. Hän näki sen, hymyili ja pyysi talon nuorta herraa ottamaan hänelle yhden kukista.