— Se on Skotlannin kukka! sanoi hän. — Se upeilee maan vaakunassa; antakaa minulle se!
Ja nuori herra toi kauneimman kukan, joka pisti hänen sormiinsa ikäänkuin se olisi kasvanut mitä teräväpiikkisimmässä orjantappurapensaassa.
Tyttö pisti ohdakkeen kukan nuoren herran napinläpeen, ja poika tunsi saaneen osakseen suuren kunnianosoituksen. Jokainen noista muista nuorista herroista olisi mielellään antanut loistokukkansa saadakseen tämän, jonka skotlantilaisen neidin hieno käsi oli ojentanut. Ja jos talon nuori herra tunsi saaneensa osakseen kunnianosoituksen, niin entä sitten ohdakepensas! Oli kuin kaste ja auringonpaiste olisi kulkenut sen läpi.
— Minä olen enemmän kuin uskonkaan! sanoi se itselleen. — Kuulun oikeastaan aitauksen sisäpuolelle enkä ulkopuolelle. Kaikki täällä maailmassa on järjestetty niin kummallisella tavalla! Mutta olenpa saanut yhden lapsistani yli aitauksen, vieläpä napinläpeen!
Hän kertoi tämän tapauksen jokaiselle nupulle, joka kehittyi ja avautui, eikä ollut kulunut montakaan päivää, ennenkuin ohdakepensas kuuli — ei ihmisiltä eikä linnunlaulusta, vaan itse ilmalta, joka säilyttää ja toistaa kaukaisetkin äänet, aina puutarhan sydämessäolevilta käytäviltä ja talon huoneista asti, missä ikkunat ja ovet ovat avoinna —, että nuori herra, joka hienon skotlantilaisen neidin kädestä oli saanut ohdakkeen kukan, nyt oli saanut myöskin itse käden ja sydämen. Se oli kaunis pari, hyvä naimakauppa.
Sen olen minä liittänyt yhteen! arveli ohdakepensas ajatellen kukkaa, jonka se oli antanut napinläpeen. Jokainen puhkeava kukka sai kuulla tämän tapauksen.
— Varmaan minut istutetaan puutarhaan! ajatteli ohdake, — ehkä pannaan ruukkuunkin, joka likistää; se onkin kaikkein kunniakkainta.
Ja ohdakepensas ajatteli tätä niin elävästi, että se jo varmasti vakuutettuna asiasta sanoi: Minä joudun ruukkuun!
Se lupasi jokaiselle pienelle kukalleen, joka puhkesi, että sekin pääsisi ruukkuun, ehkäpä napinläpeen, mikä oli korkein saavutus. Mutta ei kukaan joutunut ruukkuun, vielä vähemmin napinläpeen. Ne joivat ilmaa ja valoa, nuolivat päivällä auringonpaistetta ja yöllä kastetta, kukkivat, saivat vieraikseen mehiläisiä ja paarmoja, jotka hakivat myötäjäisiä, kukkasten hunajaa; hunajan ne veivät, kukkasen ne jättivät paikoilleen.
— Senkin rosvojoukkoa! sanoi ohdakepensas. — Saisinpa minä seivästää heidät! Mutta minä en voi.