Kukkaset nuokkuivat päät riipuksissa, ne kuihtuivat, mutta uusia tuli sijaan.
— Te tulette kuin käskettyinä, sanoi ohdakepensas, — odotan joka hetki, että me joudumme aitauksen toiselle puolelle.
Pari viatonta satakaunoa ja ratamoa kuunteli syvästi ihaillen tätä puhetta, ja ne uskoivat kaikki, mitä se sanoi.
Vanha maitorattaiden eteen valjastettu aasi loi tiepuolesta syrjäkatseita ohdakepensaaseen, mutta nuora oli liian lyhyt ulottuakseen sinne. Ja ohdake ajatteli niin kauan Skotlannin ohdaketta, jonka sukuun se lukeutui, että se vihdoin luuli tulleensa Skotlannista, ja se otaksui, että sen vanhemmat itse kasvoivat valtakunnan vaakunassa. Se oli suuri ajatus, mutta suurella ohdakkeella sopiikin olla suuria ajatuksia.
— Usein ollaan niin ylhäistä sukua, ettei sitä uskalla ajatellakaan! sanoi nokkonen, joka kasvoi siinä vieressä. Se ikäänkuin aavisti, että siitä voisi tulla musliinia, jos se saisi oikean käsittelyn.
Ja kesä meni, ja syksy meni. Lehdet putosivat puista, kukkasiin tuli voimaas väri ja tuoksu väheni. Puutarhaoppilas lauloi puutarhasta aitauksen yli:
»Ylöspäin ja alaspäin,
almanakka kertoo näin.»
Metsän nuoria kuusipuita alkoi vaivata joulu-ikävä; mutta jouluun oli pitkä aika.
— Tässä minä vielä seison, sanoi ohdake. — Tuntuu siltä kuin ei kukaan ajattelisi minua, vaikka minä olen solminut naimakaupan. He joutuivat kihloihin ja viettivät häitä; siitä on nyt kahdeksan päivää. Niin, minä en ota askeltakaan, sillä minä en voi.
Kului vielä muutamia viikkoja. Ohdakkeeseen oli puhjennut viimeinen kukka, suurena ja täyteläisenä se oli noussut aivan juuresta. Tuuli puhalsi kylmänä sen päällitse, värit katosivat, loisto katosi; kukankanta, joka oli suuri kuin arttisokan kukalla, muistutti hopeoitua auringonkukkaa.