Silloin tuli puutarhaan nuori pari, nyt mies ja vaimo. He astelivat pitkin aitausta. Nuori rouva katsahti sen taakse.
— Siellähän se vanha ohdake vielä on! sanoi hän. — Nyt ei siinä ole yhtään kukkaa!
— Onhan siinä viimeisen varjo! sanoi mies ja viittasi hopeankarvaiseen kukanjäännökseen, joka itse oli kuin kukkanen.
— Kaunishan se on! sanoi rouva. — Sellainen on kaiverrettava kehykseen meidän kuvamme ympärille.
Ja nuoren miehen täytyi jälleen kiivetä aitauksen yli taittamaan ohdakkeen kukkaa. Se pisti häntä sormiin, olihan hän kutsunut sitä »varjoksi». Ja se joutui puutarhaan, kartanoon ja saliin. Siellä oli maalaus: »Nuori pari». Sulhasen napinläpeen oli maalattu ohdakkeen kukka. Puhuttiin sekä siitä että kukanverhiöstä, jonka he toivat, viimeisestä, nyttemmin hopeanvälähteisestä ohdakkeen kukasta, joka oli jäljennettävä kehykseen.
Ja ilma vei tämän puheen kauas maailmalle.
— Mitä kaikkea sentään saakaan kokea! sanoi ohdakepensas. Minun esikoiseni joutui napinläpeen, viimeinen lapseni joutui kehykseen. Mihin minä joudun?
Ja aasi seisoi tiepuolessa ja loi siihen syrjäkatseita.
— Tule minun luokseni, sulo-armahain! Minä en voi tulla sinun luoksesi, nuora ei ole tarpeeksi pitkä.
Mutta ohdakepensas ei vastannut. Se vaipui yhä syvempiin mietteisiin. Se mietti miettimistään jouluun asti, ja silloin puhkesi ajatus kukkaan. — Kun lapset onnellisesti ovat päässeet sisäpuolelle, niin tyytyy äiti seisomaan aitauksen ulkopuolelle.