— Se oli oikea ajatus! sanoi auringonsäde. — Te saatte tekin hyvän paikan!
— Ruukussa vaiko kehyksissä? kysyi ohdake.
— Sadussa! sanoi auringonsäde.
Tässä se on!
SEPÄ OLI KEKSINTÖ!
Oli nuori mies, joka luki runoilijaksi. Hän tahtoi valmistua pääsiäiseksi, mennä naimisiin ja elää runoilusta, mikä on vain sitä — kuten hän tiesi — että keksii. Mutta hän ei voinut keksiä. Hän oli syntynyt liian myöhään, kaikki oli otettu talteen ennenkuin hän oli tullut maailmaan, kaikesta oli runoiltu ja kirjoitettu.
— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi hän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin, joka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta saattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä saatankaan enää runoilla!
Hän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka. Yksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti tietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona, jota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin, hän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa säätyveroa.
— Minun täytyy lähteä hänen luokseen! sanoi nuori mies.
Talo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä ulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä oli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa, hyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja kasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa ennenkuin pakkanen on pannut ne.