— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli nuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi tietäjävaimon ovelta.
— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä tiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin olla valmis runoilija pääsiäisenä!
— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole mitään vanhaa aikaa!
— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot, ja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä. Ajassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et käytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä varmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia runoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit ottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta että seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää, kuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani, pane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole ajattelematta itseäsi.
Tämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo saattoi vaatia.
Nuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle perunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa helähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia, erittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin kymmenen riviä riitti.
Ja mitä peruna lauloi?
Se lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta Eurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja karsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan suuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.
— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa kaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen ei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja viskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen tänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta ravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä hedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli pohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet, nimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!
— No, tämä riittää! sanoi tietäjävaimo. — Katsele oratuomia!