— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia perunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat. Norjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki länttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa löysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset marjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin teimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.
— Olipa se koko romanttinen kertomus! sanoi nuori mies.
— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet mehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä! Kaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko tuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden tehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit jaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin ja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois. Mehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden kaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi kuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa siivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.
— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle; siellä näet paljon ihmisiä!
— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa kintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä kuljen taaksepäin!
— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan ihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän niinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin silmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti molemmat.
— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää mitään!
— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi tietäjävaimo.
— Mutta koska sitten? kysyi hän.
— Ei pääsiäiseksi eikä helluntaiksi! Sinä et opi keksimään.