Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi suuri oksa.
Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän ja sitten muutamia aivan pieniä.
Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.
Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.
Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.
— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.
Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys, että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä päärynällä.
No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi. Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!
— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!
Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin. He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!