PYRSTÖTÄHTI.
Pyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä katseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja yksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä hänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.
— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä! sanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.
Mutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä paloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas. Kynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan, että pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.
Tämä oli vanhaa taikauskoa, ja hän uskoi niin.
Tämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja nähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen näyttäytyi.
Pieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut pyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja tähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa ja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät, välähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta punaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden vihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.
— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä puhallat saippuakuplia!
— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi koskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa jälkeen.
— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät! sanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen silmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka kuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.