Nyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen vanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja päätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin voidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat kuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.
Taivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei näkynyt, mutta se oli taivaalla.
Vanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli nurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri ei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan kellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana. Huoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää käynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien ajoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne saattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen tuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien sarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän asti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut kynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit saippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka hohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki: lapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa, ja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana miehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta: muistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota isoäiti kutoessaan lauloi:
•Ei amatsooni ollut hän
ken neuloi ensi sukan.»
Kuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän oli lapsi:
»Niin moni vaara siellä ihmistä piirittää. kun nuori on hän vielä ja vähän ymmärtää.»
Nyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja molinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen silmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt iloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän pienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.
Hänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään, hän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen kiiltävän sumuharson.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja kuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas ihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissa eteenpäin; nyt osoittivat kuplat takaisin päin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli ja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.
— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas on ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!