Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan. Hänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin se, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta linnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli yksinäinen matkamies tiettömällä nummella. Hänen sieluaan katseli Jumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.
VIIKONPÄIVÄT.
Viikonpäivät tahtoivat nekin kerran heittää pois huolet, kokoontua ja juhlia. Jokainen päivä oli muuten niin sidottu työhön, ettei niillä vuoden mittaan ollut käytettävänään ollenkaan vapaata aikaa. Heidän täytyi saada kokonainen erikoinen päivä, ja se heillä olikin joka neljäs vuosi: karkauspäivä, joka on sijoitettu helmikuuhun, toimittamaan järjestystä ajanlaskuun.
Karkauspäivänä he päättivät siis kaikki kokoontua juhlimaan, ja kun helmikuu on laskiaiskuukausi, niin he päättivät tulla karnevaalivaatteissa, jokainen luonteensa ja kutsumuksensa mukaan. He tahtoivat syödä hyvin, juoda hyvin, pitää puheita ja sanoa toisilleen miellyttävät ja epämiellyttävät sanottavansa kursailemattoman toverillisesti. Vanhan ajan sankareilla oli tapana aterioiden aikana viskellä toisiaan päähän kalutuilla luilla, viikonpäivät sensijaan tahtoivat viskellä toisiaan päähänpistojen herkkupaloilla ja häikäilemättömillä sukkeluuksilla, jommoisia sopii lausua viattomissa laskiaishuveissa.
Oli karkauspäivä, ja niin he kokoontuivat.
Sunnuntai, viikonpäivien esimies, esiintyi mustassa silkkivaipassa. Hurskaat ihmiset luulivat hänen olevan papin vaatteissa ja menossa kirkkoon. Maailmanlapset näkivät, että hän oli pukeutunut dominoon mennäkseen huveihin ja että se hehkuva neilikka, jota hän kantoi napinlävessään, oli teatterin pieni punainen lyhty, joka sanoi: »Kaikki on myyty loppuun; pitäkääkin nyt hauskaa!»
Maanantai, nuori mies, Sunnuntain sukulainen ja erittäin taipuvainen huvitteluun, seurasi häntä. Hän läksi työpajastaan omien sanojensa mukaan vahtiparaadin saapuessa.
— Minun täytyy lähteä ulos kuulemaan Offenbachin musiikkia. Se ei mene päähäni eikä sydämeeni, se kutittaa jalkajänteitäni; minun täytyy tanssia, saada pieni humala, saada kuhmu päähäni, nukkua sen jälkeen ja sitten seuraavana päivänä käydä kiinni työhön. Minä olen viikon esikoinen.
Tiistai, s.o. Tyrsin päivä, voiman päivä.
— Niin, se minä olen! sanoi Tiistai. — Minä käyn kiinni työhön, kiinnitän Merkuriuksen siivet Kauppiaan saappaihin, valvon tehtaissa, että pyörät ovat voidellut ja luistavat, katson, että räätäli istuu pöydällä ja kadunlakaisija katukivillä. Hoitakoon jokainen tehtävänsä. Minä pidän silmällä kokonaisuutta, sentähden esiinnyn poliisiunivormussa ja kutsun itseäni »politiistaiksi». Jos tämä on huono sukkeluus, niin koettakaa te toiset keksiä parempi!