— Sitten tulen minä! sanoi Keskiviikko. Minä seison keskellä viikkoa. Saksalainen kutsuu minua herra Mittwochiksi. Minä seison myyjänä kauppapuodissa, kukkasena muiden kunnioitettavien viikonpäivien keskellä. Jos me kaikki marssimme ylöspäin, niin minulla on kolme päivää edellä, kolme päivää takana — se on kuin kunniavahti. Minulla lienee oikeus uskoa, että olen huomattavin päivä viikossa.
Torstai saapui puettuna kuparisepäksi, matkassaan vasara ja kuparikattila; se oli hänen aatelismerkkinsä.
— Minä olen mitä ylhäisittä sukua! Pakanallista, jumalallista! Pohjoismaissa minua nimitetään Torin mukaan ja etelämaissa Jupiterin mukaan, jotka molemmat osasivat jyrisemisen ja salamoimisen taidon. Se on säilynyt suvussa!
Ja sitten hän iski kuparikattilaan ja todisti siten korkean syntyperänsä.
Perjantai esiintyi nuoren tytön puvussa ja kutsui itseänsä Freijaksi sekä vaihteen vuoksi Venukseksi, riippuen kielenkäytöstä niissä maissa, missä hän esiintyi. Hän oli muuten hiljainen, lempeä luonne, sanoi hän, mutta tänään vapaa ja vallaton. Olihan karkauspäivä, ja se antaa naiselle vapauden; silloin hän vanhan tavan mukaan itse saa kosia eikä olla muiden kosittavana.
Lauantai esiintyi vanhana taloudenhoitajattarena, kainalossa luuta ja siivousvälineitä. Hänen himoruokansa oli olutkeitto leipämurennuksineen; hän ei kuitenkaan toivonut, että se tässä juhlallisessa tilaisuudessa pantaisiin pöytään heitä kaikkia varten, vaan että ainoastaan hän saisi sitä, ja hän sai.
Ja sitten viikonpäivät istuutuivat. Tässä ne ovat kuvattuina kaikki seitsemän, ja valmiit käytettäviksi kuvaelmiin perhepiirissä. Siellä heidät voi esittää niin hauskasti kuin mahdollista. Me esitämme heidät tässä vain pilanpäin helmikuun kunniaksi, sen ainoan kuukauden, joka on saanut yhden ylimääräisen päivän.
PÄIVÄPAISTEEN TARINOITA.
— Nyt minä kerron! sanoi Tuuli.
— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te olette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä olette jaksanut!