— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne olen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät ole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!
— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin niin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:
— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouva
Päiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!
Ja Päiväpaiste kertoi:
— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi kuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin purjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies oli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat., Onnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen kädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi hyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit aateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen, seitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan puun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä; se putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli kymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä, äidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan päänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet koulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä oppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla tummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat kasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.
Köyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä selässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin kotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan kaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän laski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä elämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli oman sydämensä lyövän.
Kotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se ikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli, jonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen, untuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli neljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa, kolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän yksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista lasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu lentoon.
Hän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä rengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.