Kolmen lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi pikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut hänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.
Neljän lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella pyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa, syksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa varista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.
Kun kello löi viisi, tuli näkyviin viisi aistia: näkö silmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon orvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka suruharso ulottui kantapäihin saakka.
Kello löi kuusi, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi korkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi…
Sitten tulivat seitsemän viikonpäivää tai seitsemän kuolemansyntiä; tästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä niitä ollut helppo erottaa.
Sitten munkkikuoro, joka esitti kello kahdeksan messun.
Yhdeksän lyönnillä saapuivat yhdeksän runotarta. Yksi oli tähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut kuuluivat teatteriin.
Kymmenen lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja. Kaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.
Taasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja tyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:
»Kuulkaas tämänmoista, kello on yksitoista.» Ja kello löi yksitoista.