Nyt löi kello kaksitoista. Silloin astui esiin vartija, päässä reuhkalakki ja kädessä aamutähti.
Hän lauloi vanhan vartian värssyn:
»Vapahtajamme syntyi
hetkellä keskiyön.»
Ja hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat enkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.
Ihanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio taideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.
Taiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies, ystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän ansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.
Ratkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja prinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen, mutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit vilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän seisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt tavattomimman.
— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä se tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä taideteosta kohti.
Rits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit kiertelivät, kaikki oli rikki.
— Sen osasin minä! sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen tekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.