Ja sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon muuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät alas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset sanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.
— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka teki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!
Ja hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki iloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi kadehtinut — niin, se oli tavattominta.
MITÄ KOKO PERHE SANOI.
Mitä sanoi koko perhe? Niin, kuulepa nyt ensin, mitä pieni Mari sanoi.
Oli pienen Marin syntymäpäivä, hänen mielestään kaikkein kaunein päivä. Kaikki pienet ystävät, pojat ja tytöt, tulivat leikkimään hänen kanssaan ja hän oli puettu hienoimpaan pukuunsa. Sen hän oli saanut isoäidiltä, joka oli hyvän Jumalan luona, mutta isoäiti oli itse leikannut ja neulonut sen ennenkuin hän meni valoisaan kauniiseen taivaaseen. Pöytä Marin huoneessa hohti lahjojen runsautta. Siinä oli mitä kaunein pieni keittiö kaikkine keittiöön kuuluvine tavaroineen ja nukke, joka osasi kääntää silmiään ja sanoa »au!», kun sen vatsaa painettiin. Ja siellä oli myöskin kuvakirja, josta saattoi lukea mitä kauneimpia tarinoita, kun osasi lukea. Mutta kauniimpaa kuin kaikki tarinat oli kuitenkin se, että sai elää monta syntymäpäivää.
— Niin, on ihanaa elää! sanoi pieni Mari. Kummisetä lisäsi, että se oli kaikkein kaunein tarina.
Viereisessä huoneessa astelivat molemmat veljet. He olivat suuria poikia, toinen yhdeksän vuoden vanha, toinen yhdentoista. Heidänkin mielestään oli kaunista elää, elää heidän tavallaan, ei lapsena, niinkuin Mari, vaan reippaana koulupoikana, jolla on arvostelukirjassa »kiitettävä», joka pystyy tappelemaan toveriensa kanssa kaikessa ystävyydessä, joka talvisin luistelee ja kesäisin ajaa polkupyörällä, lukee ritarilinnoista, nostosilloista ja linnan vankiloista, kuulee sisä-Afrikan löydöistä. Toista poikaa huoletti kuitenkin se, että kaikki löydettäisiin ennenkuin hän tulisi suureksi. Silloin hän aikoi lähteä seikkailuretkelle. Sanoihan toki kummisetä elämän olevan ihaninta satua, ja siinä sadussa saa olla itse mukana.
Nämä lapset asuivat ja telmivät alakerrassa. Yläpuolella asui perheen toinen haara, jolla myöskin oli lapsia, mutta nämä olivat heittäneet nurkkaan lapsenkengät, niin suuria he olivat. Toinen poika oli seitsemäntoista vanha, toinen kahdenkymmenen, mutta kolmas oli hyvin vanha, sanoi pieni Mari, hän oli kahdenkymmenen viiden vuoden vanha ja kihloissa. He olivat kaikki onnellisessa asemassa, heillä oli hyvät vanhemmat, hyvät vaatteet, hyvät hengenlahjat, ja he tiesivät mitä tahtoivat: eteenpäin! Pois kaikki vanhat aitaukset! Vapaa näköala koko maailmaan! Se on kauneinta, mitä tunnemme. Kummisetä on oikeassa: elämä on kaunein satu!
Isä ja äiti, molemmat vanhempaa väkeä — tietysti heidän täytyi olla vanhempia kuin lapset —, sanoivat hymyhuulin, hymy silmissä ja sydämessä: