— Kuinka nuoria ne ovatkaan, nuo nuoret! Maailmassa ei aina käy niinkuin he luulevat, mutta jotenkinhan aina käy. Elämä on kummallinen, kaunis satu!
Ylhäällä, vähän lähempänä taivasta, niinkuin on tapana sanoa ihmisistä, jotka asuvat vinttikerroksessa, asui kummisetä. Vanha hän oli ja kuitenkin hyvin nuori mieleltään, aina hyvällä tuulella, ja lisäksi hän osasi kertoa tarinoita, paljon ja pitkiä. Kaukana maailmalla hän oli ollut, ja hänen huoneessaan oli kauniita esineitä kaikista maailman maista. Siellä oli kuvia laesta lattiaan asti, ja monet ruudut olivat punaista ja keltaista lasia. Kun niiden läpi katsoi, niin oli koko maailma auringonpaisteessa, olipa ulkona miten harmaa ilma tahansa. Suuressa lasilaatikossa kasvoi vihreitä kasveja, ja eräässä sen osastossa uiskenteli kultakaloja. Ne katselivat ihmiseen ikäänkuin ne olisivat tietäneet paljon sellaista, mitä ne eivät tahtoneet kertoa. Aina täällä tuoksuivat kukkaset, talvisaikaankin, ja silloin paloi kaminissa roihuava tuli. Oli niin hauskaa istua katselemassa tuleen ja kuunnella, kuinka siinä ritisi ja ratisi.
— Se lukee minulle vanhoja muistoja!, sanoi kummisetä, ja pienestä
Maristakin näytti siltä kuin tulessa olisi ollut kaikenlaisia kuvia.
Mutta suuressa kirjakaapissa siinä vieressä olivat oikeat kirjat. Yhtä näistä kummisetä usein luki ja sitä hän kutsui kirjojen kirjaksi; se oli Raamattu. Koko maailman ja kaikkien ihmisten tarina oli siinä esitetty kuvissa, luominen, vedenpaisumus, kuninkaat ja kuninkaiden kuningas.
— Kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kirjoitettu tähän kirjaan, sanoi kummisetä. — Niin äärettömän paljon yhdessä ainoassa kirjassa, ajattelehan! Niin, kaikki mitä ihmisellä on pyytämistä, on lausuttu ja mahdutettu muutamaan sanaan isämeidän-rukouksessa. Se on armonpisara, se on Jumalan lohdutuksen pisara. Se lasketaan lahjana lapsen kehtoon, lasketaan lapsen sydämelle. Lapsi pieni, kätke se hyvin! Älä milloinkaan hukkaa sitä, vaikka kasvaisit kuinka suureksi, niin et joudu hukkaan monimutkaisilla teillä! Se loistaa sinussa etkä sinä joudu kadotukseen.
Kummisedän silmät loistivat hänen tätä lausuessaan, ne loistivat ilosta. Kerran nuoruudessa ne olivat itkeneet, ja sekin oli hyvä, sanoi hän. Ne olivat koettelemuksen aikoja, silloin näytti harmaalta. Nyt on päivänpaistetta sekä ympärilläni että itsessäni. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä paremmin hän myötä- ja vastoinkäymisessä näkee, että Jumala aina on mukana, että elämä on kaunein satu, ja sen voi vain hän antaa meille ja se kestää iäisyyteen asti!
— Kaunista on elää! sanoi pieni Mari.
Samaa sanoivat myöskin suuret ja pienet pojat, isä ja äiti, koko perhe sanoi niin, mutta ennen kaikkea muita kummisetä, ja hänellä oli kokemusta, hän oli vanhin kaikista, hän tunsi kaikki tarinat ja kaikki sadut ja hän sanoi täydestä sydämestään:
— Elämä on kaunein satu!