— Mitä tuo esine onkaan ja mitä se ei ole?
Niin, siinä oli kysymys.
Silloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi tai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä käsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä meriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.
— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka pystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni rauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja minä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen viisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä alhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte päätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas, on kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on vain ihmisten kujeita.
— Minä luulen, että siinä piilee paljon enemmän, sanoi pieni merikala.
— Kita kiinni, makrilli! sanoi suuri merilehmä.
— Lurjus! sanoivat toiset ja se oli vielä loukkaavampaa kieltä.
Ja merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka muuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti pienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.
— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden ne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä houkutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne luulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää vain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu mudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei kelpaa!
— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän mielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.