Pari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina hyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin voimakkaammin esille.
— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala teille antanut, ette te itse.
Eräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli lumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen loistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.
— Hindustanin lotus! huudahti herrasväki.
Sellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin päivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka sen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän myönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli viisas ja sydämellisen hyvä.
Herrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui prinsessan mukana linnaan.
Nyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen kukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt. Sitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon sinisen lotuksen:
— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet kasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!
— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan vaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin sininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.
— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me emme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka. Te olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan meillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin taitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä keittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen, tuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!