Ja kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin pois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi anteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi, jonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä vakavan muistutuksen.
— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän silmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän on osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet sitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin arttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.
Ja niin tapahtui.
Herrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda heille tuoreen arttisokankukkasen.
— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja puutarhuria kiitettiin.
— Siitä Larsen pitää, sanoi herrasväki. Hän on hemmoteltu lapsi.
Syksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin rajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta, ja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat, mutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine linnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien kirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.
— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on kaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole mitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa. Meitä se on surettanut.
Puutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo kauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen tuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut hallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.
Nuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat puksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja, kotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.