Kuinka monesti Anton ja Molly yhdessä olivat kuulleet tarinan Tristanista ja Isoldesta ja niin usein poika sitä kuullessaan oli ajatellut itseään ja Mollyä, vaikka nimen Tristan piti merkitä, että "hän oli syntynyt heille surussa" eikä se soveltunut Antoniin. Ei hänen mieleensä koskaan olisi tullut, niinkuin Tristanin: "hän on unohtanut minut!" Mutta eihän myöskään Isolde unohtanut sydämensä ystävää, ja kun he molemmat olivat kuolleet ja haudatut kukin eri puolelle kirkkoa, kasvoivat lehmukset haudoilta katon yli ja kohtasivat toisensa, kukkien siinä. Se oli Antonin mielestä niin kaunista ja kuitenkin surullista — mutta hänelle ja Mollylle ei voinut käydä surullisesti ja niin hän vihelsi Minne-laulaja Walther von der Vogelweiden laulun:
Lehmuksessa kankaan laidall' —!
Ja varsinkin soi siinä ihanasti:
Metsäisestä laaksostaan,
tandaradai!
lauloi satakieli lauluaan!
Tuo laulu tuli aina hänen huulilleen, sitä hän lauloi ja vihelteli kuutamoisena yönä ratsastaessaan syvää rotkotietä Weimariin tervehtimään Mollyä. Hän tahtoi tulla odottamatta, ja hän tuli odottamatta.
Hänet toivotettiin tervetulleeksi, hän sai pikarintäydeltä viiniä, iloista seuraa, ylhäistä seuraa, hauskan huoneen ja hyvän vuoteen, eikä kuitenkaan ollut ensinkään niinkuin hän oli ajatellut ja uneksinut. Hän ei ymmärtänyt itseään, hän ei ymmärtänyt muita. Mutta me voimme sen ymmärtää! Voidaan olla talossa, perheessä, eikä kuitenkaan juurruta sinne: puhellaan niinkuin puhellaan postivaunuissa, tunnetaan toinen toisiaan niinkuin tunnetaan postivaunuissa, häiritään toisiaan, toivotaan että itse oltaisiin kaukana täältä tai että hyvä naapurimme olisi kaukana. Niin, jotakin sen tapaista tunsi Anton.
— Minä olen rehellinen tyttö, sanoi Molly hänelle, — tahdon itse sanoa sen sinulle! Paljon on muuttunut siitä kuin me lapsina olimme yhdessä, toisenlaista on ulkopuolella ja sisäpuolella, tottumus ja tahto eivät vallitse sydämiämme. Anton, en tahdo että olet vihamieheni nyt, kun pian olen poissa, kaukana täältä — usko minua, ajattelen sinua aina ystävyydellä, mutta pitänyt sinusta sillä lailla kuin nyt tiedän että voi pitää toisesta ihmisestä, sitä en koskaan ole tehnyt! — Sinun täytyy tyytyä siihen! — Hyvästi, Anton!
Ja Anton sanoi hyvästi hänkin. Hänen silmäänsä ei tullut kyyneltäkään, mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut Mollyn ystävä. Meillä on sama tunne, kun me suutelemme tulikuumaa rautatankoa ja jääkylmää rautatankoa ja kun nämä purevat ihon huulistamme, ja hän suuteli rakkaudessa yhtä voimakkaasti kuin vihassa.
Ei vuorokauttakaan Anton tarvinnut päästäkseen kotiin Eisenachiin, mutta hevonen, jolla hän ratsasti, tärveltyikin.
— Mitä siitä! sanoi hän, — minä olen tärveltynyt ja minä tahdon tärvellä kaikki, mikä minulle voi muistuttaa häntä: Holle rouva, Venus rouva, sinä pakanallinen nainen! — Omenapuun minä taitan ja murran, revin ylös juurineen; älköön se enää milloinkaan kukkiko ja tehkö hedelmää!