Kukkaruukku jäi Antonin luo ja joka aamu, koko talven, hän seurasi sitä, mutta ei näkynyt muuta kuin musta maa. Nyt tuli kevät, aurinko paistoi niin lämpöisesti, silloin pilkisti kukkaruukusta esiin kaksi pientä vihreää lehteä.
— Ne ovat minä ja Molly! sanoi Anton, — se on kaunista, se on suurenmoista!
Pian tuli esiin kolmas lehti, ketä se tarkoittaa? Tuli vielä yksi ja vielä yksi! Joka päivä ja viikko tuli taimi suuremmaksi ja suuremmaksi, siitä tuli kokonainen puu. Ja tämä, kaikki tyynni, kuvastui nyt yhdessä ainoassa kyyneleessä, joka särkyi ja hävisi. Mutta se saattoi taas palata lähteensuonesta, vanhan Antonin sydämestä.
Eisenachin läheisyydessä kohoilee jono kivisiä vuoria, yksi on pyöreä etupuolelta, siinä ei kasva puita, pensaita eikä ruohoa. Sitä sanotaan Venusvuoreksi, sen sisällä asuu Venus rouva, epäjumala-nainen pakanuuden ajalta. Häntä sanottiin Holle rouvaksi, sen tiesi ja tietää vieläkin joka lapsi Eisenachissa. Vuoreen luoksensa hän oli houkutellut jalon Tannhäuser ritarin, Wartburgin laulajapiirin Minne-laulajan.
Pieni Molly ja Anton seisoivat vuoren juurella ja kerran sanoi tyttö: "Uskallatko koputtaa ja sanoa: Holle rouva, Holle rouva, avaa, täällä on Tannhäuser!" Mutta sitä ei Anton uskaltanut. Molly uskalsi, mutta ainoastaan sanat "Holle rouva, Holle rouva!" lausui hän ääneen ja selvästi. Loput hän lausui noin vain ilmaan, niin epäselvästi, että Anton oli varma, ettei hän oikeastaan ollut sanonut mitään. Rohkealta hän näytti, yhtä rohkealta kuin silloin, kun hän joskus muiden pikkutyttöjen kanssa sattui puutarhaan yhtaikaa kuin Anton, ja he kaikki tahtoivat suudella häntä juuri sentähden, ettei poika tahtonut suudella ja huitoi heitä luotaan; Molly yksin uskalsi.
— Minä uskallan suudella häntä! sanoi hän ylpeästi ja kietoi kätensä hänen kaulaansa; se oli hänen turhamaisuuttaan ja Anton tyytyi siihen, ei ajatellutkaan sitä. Kuinka Molly oli kaunis, kuinka hän oli rohkea! Holle rouva vuoressa kuului hänkin olevan kaunis, mutta se kauneus, niin oli sanottu, oli pahan viettelevää kauneutta. Korkein kauneus sensijaan on sellainen, jommoinen tavattiin pyhällä Elisabetilla, maan suojelevalla pyhimyksellä, hurskaalla thüringiläisellä ruhtinattarella, jonka hyvät teot laulussa ja legendassa täällä antoivat loistoa niin monelle paikalle. Kappelissa riippui hänen kuvansa hopealamppujen ympäröimänä — mutta hän ei ensinkään ollut Mollyn näköinen.
Omenapuu, jonka molemmat lapset olivat istuttaneet, kasvoi vuosi vuodelta. Se tuli niin suureksi, että se täytyi istuttaa puutarhaan, ulkoilmaan, missä kaste lankesi, missä aurinko paistoi lämpöisesti, ja se sai voimia kestää talveakin, ja talven kovan painon hellitettyä se ikäänkuin ilosta keväällä puhkesi kukkaan. Syksyllä siinä oli kaksi omenaa, toinen Mollylle, toinen Antonille. Vähempää ei juuri voinut olla.
Puu oli pitänyt kiirettä, Molly kasvoi niinkuin puukin, hän oli raikas kuin omenankukka. Mutta kauan ei Anton saanut katsella tätä kukkaa. Kaikki haihtuu, kaikki vaihtuu! Mollyn isä jätti vanhan kodin ja Molly seurasi kauas pois — niin, meidän päivinämme tämä matka höyryn avulla on vain muutaman tunnin pituinen, mutta silloin tarvittiin enemmän kuin päivä ja yö, jotta päästäisiin niin kauas itään Eisenachista. Kaupunki sijaitsi Thüringin äärimmäisellä laidalla, sitä sanotaan vieläkin Weimariksi.
Ja Molly itki ja Anton itki. Kaikki nämä kyyneleet, niin ne vuosivat yhteen ainoaan kyyneleeseen ja se hohti ilon kauniissa punassa. Molly oli sanonut hänelle, että hän piti hänestä enemmän kuin kaikesta Weimarin komeudesta.
Kului vuosi, kului kaksi, kolme, ja koko sinä aikana tuli kaksi kirjettä. Toisen toi rahtimies, toinen tuli matkustavaisen mukana. Tie oli pitkä, vaivalloinen ja mutkitteleva kaupunkien ja kylien ohitse.