Satuja ja tarinoita V

by H. C. Andersen

Pebersvendistä lasketaan leikkiä, sanotaan että hänen pitää käyttää yömyssyä, vetää se korvien yli ja mennä maata:

Sahaa puuta, sahaa! Oi vanhaa sällipahaa — yömyssyineen käy sänkyyn hän, saa itse syttää kynttilän.

Niin, sillä lailla heistä lauletaan! Pilkataan Pebersvendiä ja hänen yömyssyään — juuri senvuoksi, että niin vähän tunnetaan häntä ja sitä, — oi, sitä yömyssyä ei kenenkään pidä toivoa itselleen! Ja minkätähden ei? Niin, kuulkaapa!

Piententalojen kadulla ei vanhimpina aikoina ollut mitään kivitystä, ihmiset astuivat kuopasta kuoppaan niinkuin huonoksi ajetulla rotkotiellä, ja ahdasta siellä oli: puodit seisoivat vierekkäin ja niin likellä vastapäätä olevia, että kesän aikaan usein pingoitettiin purje kadun poikki puodista toiseen, ja sitten siinä välillä oli niin väkevä pippurin, saframin ja inkiväärin tuoksu. Myymäpöydän takana ei seisonut montakaan nuorta sälliä, ei, he olivat enimmäkseen vanhoja miehiä, ja nämä eivät ensinkään olleet, niinkuin me ajattelemme, puettuja peruukkiin tai yömyssyyn, samettihousuihin, ylös asti napitettuihin liiveihin ja takkeihin, ei, niin puettuna kulki isoisän isoisä ja sellaisena näemme hänet maalattuna. Pebersvendeillä ei ollut varaa maalauttaa itseään ja nyt olisi kuitenkin kannattanut olla kuva yhdestä heidän joukostaan sellaisena kuin hän seisoi myymäpöydän takana tai juhlapäivinä asteli kirkkoon. Hattu oli leveälierinen ja korkeapohjainen ja usein pisti joku nuorimmista sälleistä sulan hattuunsa; villainen paita peitettiin alaskääntyvällä palttinaisella kauluksella, takki oli piukkaan napitettu, viitta irrallaan päällä, ja housut ulottuivat aina leveäkärkisiin kenkiin asti, sillä sukkia he eivät käyttäneet. Vyöhön oli pistetty ruokaveitsi ja lusikka, niin, ja sinne oli vielä pistetty suuri veitsi puolustautumisen varalta, ja sitä tarvittiin usein niihin aikoihin. Juuri sillä lailla puettuna kulki juhlapäivisin vanha Anton, yksi Piententalojen vanhimpia sällejä, häneltä puuttui vain korkeapohjainen hattu, mutta sensijaan hänellä oli lämsälakki ja sen alla kudottu myssy, oikea yömyssy, siihen hän oli niin kokonaan tottunut, että se aina oli päässä, ja niitä hän omisti kokonaista kaksi kappaletta. Hän oli totisesti maalaamisen arvoinen, hän oli niin surkean laiha, suun ja silmien ympärystä täynnä ryppyjä, hänellä oli pitkät, luisevat sormet ja harmaat, tuuheat kulmakarvat. Vasemman silmän päällä riippui kokonainen tukko, kaunista se ei ollut, mutta siitä hänet helposti tunsi. Hänestä tiedettiin, että hän oli Bremenistä, eikä hän kuitenkaan oikeastaan ollut sieltä, hänen esimiehensä asui siellä. Itse hän oli Thüringistä, Eisenachin kaupungista aivan Wartburgin juurelta. Siitä ei vanha Anton paljoa puhunut, mutta sitä enemmän hän sitä ajatteli.

Kadun vanhat sällit eivät usein tavanneet toisiaan, jokainen pysyi puodissaan, joka varhain illalla suljettiin, ja silloin siellä näytti pimeältä. Pienestä katossa olevasta sarviruudusta pääsi vain himmeää valoa huoneeseen, missä, tavallisesti vuoteellaan, vanha mies istui, kädessä saksalainen virsikirja, ja veisasi ehtoovirttään, tai hän hääräili vielä myöhään yöhön asti, askarrellen yhtä ja toista. Hauskaa se varmaan ei ollut. Vieraana vieraalla maalla on katkera olla. Kukaan ei ole hänestä tietävinään, paitsi silloin kun hän joutuu toisten tielle.

Usein kun ulkona oli oikein musta yö ja tuuli ja satoi, saattoi täällä tuntua niin pimeältä ja yksinäiseltä; lyhtyjä ei näkynyt paitsi se ainoa ja hyvin pieni, joka riippui juuri kadun päässä pyhän neitsyen kuvan edessä, joka oli maalattu seinään. Oikein kuuli veden läiskivän ja loiskivan paalutusta vastaan siinä likellä, Slotsholmin alla, niihin kadun toinen pää johti. Sellaiset illat kävivät pitkiksi ja yksinäisiksi, jollei ryhtynyt tekemään jotakin: ottaa tavarat säilöstä ja panna ne taas takaisin, tehdä pusseja ja kiilloittaa vaakakuppeja, sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mutta silloin ryhtyy muuhun työhön, ja sen teki vanha Anton. Hän korjasi itse vaatteensa, paikkasi itse kenkänsä. Kun hän sitten vihdoin pääsi vuoteeseen, piti hän, totuttuun tapaan, yömyssyn päässään, veti sen vielä vähän syvemmälle, mutta pian hän taas veti sen ylös katsoakseen, oliko kynttilä oikein sammutettu, hän koetti sitä, likisti sydäntä, ja sitten hän taas pani pitkäkseen, kääntyi toiselle kyljelle ja veti yömyssyn alas. Mutta usein tuli hänelle samassa ajatus: olikohan alhaalla pienessä hehkupannussa jokainen hiili palanut loppuun, tullut tarkkaan sammutetuksi? Onhan voinut jäädä pieni kipinä, se saattaa ruveta kytemään ja aiheuttaa vahinkoa. Ja niin hän nousi vuoteestaan, laskeutui alas tikapuita, sillä portaiksi ei niitä saattanut sanoa, ja kun hän sitten tuli hehkupannulle, ei siellä voinut nähdä kipinääkään, ja hän saattoi taasen kääntyä takaisin. Mutta usein hän pääsi vain puolitiehen, kun hän oli epätietoinen siitä, oliko rautasalpa pantu oven eteen, oliko sinkilä luukkujen edessä. Niin, alas täytyi hänen laputtaa laihoilla jaloillaan. Häntä paleli, hampaat kalisivat, kun hän kömpi vuoteeseen, sillä pakkanen tulee oikein purevana vasta silloin, kun se tietää, että sen on poistuminen. Polstaripeiton hän veti ylemmä päälleen, yömyssyn syvemmälle kasvoilleen ja käänsi nyt ajatukset pois päivän kaupoista ja vaivoista. Mutta siitä ei ollut lohdutusta, silloin tulivat vanhat muistot ja ripustivat uutimensa, ja välistä niissä on nuppineuloja, jotka pistävät. Ai! sanotaan silloin, ja jos ne pistävät veriseen lihaan ja polttavat, niin saattavat kyyneleet nousta silmiin. Ja niin kävi vanhan Antonin usein, kyyneleet tulivat, kirkkaimmat helmet. Ne putosivat peitteelle tai permannolle ja silloin ne helähtivät ikäänkuin jokin tuskan kieli olisi katkennut, niin sydämen täydeltä. Tosin ne haihtuivat leimahtivat liekiksi, mutta silloin ne valaisivat hänelle elämänkuvan, sen, joka ei milloinkaan hävinnyt hänen sydämestään. Jos hän nyt pyyhki silmiään yömyssyyn, niin särkyi sekä kyynel että kuva, mutta niiden lähde jäi paikoilleen, se oli hänen sydämessään. Kuvat eivät tulleet sillä tavalla kuin ne seurasivat toisiaan todellisuudessa, useimmin tulivat tuskallisimmat, iloisen alakuloisetkin välähtivät esiin, mutta juuri nämä loivat voimakkaimmat varjot.

"Kaunis on pyökkimetsä Tanskassa!" sanottiin, mutta kauniimpana kohosi Antonin silmissä pyökkimetsä Wartburgin seuduilla. Mahtavammilta ja kunnianarvoisemmilta tuntuivat hänestä vanhat tammet ylhäällä ylpeän ritarilinnan ympärillä, missä köynnöskasvit riippuivat alas kallion kivilohkareita. Makeammin tuoksuivat omenapuiden kukat siellä kuin Tanskanmaalla, elävästi hän tunsi ja tajusi sen vieläkin. Kyynel vieri, helähti ja loisti: selvästi näki hän siinä kahden pienen lapsen, pojan ja tytön, leikkivän. Pojalla oli punaiset posket, keltaiset kiharaiset hiukset, rehelliset siniset silmät, se oli rikkaan kauppiaan poika, pieni Anton, hän itse. Pienellä tytöllä oli ruskeat silmät ja mustat hiukset, reippaan ja viisaan näköinen hän oli, se oli pormestarin tytär Molly. He leikkivät omenalla, ravistivat sitä ja kuuntelivat kuinka siemenet sisällä kalisivat. He leikkasivat omenan kahtia ja saivat kumpikin kappaleensa, siemenet he jakoivat keskenään, yhtä lukuunottamatta. Se piti pantaman maahan, arveli pieni tyttö.

— Sitten saat nähdä, mitä siitä tulee. Siitä tulee jotakin, jota et ensinkään voi ajatella, siitä tulee kokonainen omenapuu, mutta ei aivan heti.

Ja siemenen he istuttivat kukkaruukkuun; molemmat hääräsivät työssä. Poika kaivoi sormellaan läven multaan, pieni tyttö laski siemenen läpeen ja yhdessä he loivat maan umpeen.

— Nyt et sinä huomenna saa ottaa sitä ylös katsoaksesi, onko se saanut juuret, sanoi tyttö. — Sitä ei saa tehdä! Sen minä tein kukkasilleni, vain kaksi kertaa, tahdoin nähdä itivätkö ne, minä en silloin ymmärtänyt sen paremmin, ja kukkaset kuolivat.