Mutta puu ei tullut tuhotuksi, itse hän oli tuhottu ja makasi kuumeessa vuoteellaan. Mikä saattoi auttaa hänet jälleen pystyyn? Tuli lääke, joka saattoi, karvain, mitä on, lääke, joka panee liikkeelle sairaan ruumiin ja käpertyvän sielun. Antonin isä ei enää ollut rikas kauppias. Raskaat päivät, koettelemuksen päivät olivat ovella. Onnettomuus vyöryi sisään, suurten hyökyjen lailla tuli se kerran niin rikkaaseen taloon. Isästä tuli köyhä mies, suru ja onnettomuus nujersivat hänet. Silloin sai Anton muuta ajattelemista kuin lemmenhuolia ja suuttumustaan Mollyyn. Hänen täytyi nyt olla isänä ja äitinä talossa, hänen täytyi järjestää, auttaa, käydä lujasti kiinni, itsensä lähteä maailmalle ja ansaita leipänsä.
Bremeniin hän tuli, koki hätää ja kovia päiviä, ja ne tekevät mielen kovaksi tai pehmeäksi, usein liiankin pehmeäksi. Kuinka aivan toisenlaiset maailma ja ihmiset sentään siellä olivat kuin hän lapsuutensa aikana oli ajatellut! Mitä merkitsivät hänelle nyt Minne-laulajien laulut: kili ja kali! Lorua, niin, toisinaan oli hän sitä mieltä, mutta toisinaan soivat nuo laulut hänen sielunsa pohjalla ja hänen mielensä kävi hartaaksi.
— Jumalan tahto on paras! sanoi hän silloin, — hyvä oli, ettei Herra antanut Mollyn sydämen riippua kiinni minussa. Mihin se olisikaan vienyt, nyt kun onni näin on kääntynyt. Hän jätti minut ennenkuin hän tiesi tai aavistikaan siitä käänteestä pois hyvinvoinnin päiviltä, joka uhkasi. Se oli Herran armo minua kohtaan, kaikki on tapahtunut parhaimmin päin! Kaikki tapahtuu viisaasti. Hän ei voinut sille mitään, ja minä olen ollut hänelle niin katkeran vihamielinen!
Ja vuodet menivät. Antonin isä oli kuollut, vieraita asui esi-isien kodissa. Antonin piti kuitenkin se nähdä, hänen rikas isäntänsä lähetti hänet matkatoimille, ja silloin vei hänen tiensä syntymäkaupungin, Eisenachin läpi. Vanha Wartburg kohosi muuttumattomana ylhäällä vuorella kalliolohkareeseen hakattuine "Munkkineen ja nunnineen". Mahtavat tammet olivat kuvan kehyksenä, nyt samoin kuin lapsuuden aikana. Venusvuori loisti alastoman harmahtavana alas laaksoon. Mielellään hän olisi sanonut: "Holle rouva, Holle rouva, avaa vuori, niin saan toki jäädä kodin kamaralle!"
Se oli syntinen ajatus ja hän risti silmänsä. Silloin visersi pensaasta pieni lintu ja vanha Minne-laulu johtui hänen mieleensä:
Metsäisestä laaksostaan,
tandaradai!
lauloi satakieli lauluaan!
Hän muisteli niin moninaisia täällä lapsuutensa kaupungissa, jonka hän kyynelten läpi näki jälleen. Esi-isäin talo oli ennallaan, mutta puutarhaa oli muutettu, peltotie kulki yli yhden kulman vanhaa puutarha-aluetta ja omenapuu, se, joka oli jäänyt häneltä hävittämättä, seisoi siellä, mutta ulkopuolella puutarhaa, toisella puolen tietä. Kuitenkin paistoi aurinko siihen niinkuin ennen ja kaste lankesi sille niinkuin ennen, se kantoi runsaasti hedelmiä, jotka painoivat oksia alas maata kohti.
— Se viihtyy! sanoi hän, — se voi viihtyä!
Yksi sen suurista oksista oli kuitenkin katkaistu, vallattomat kädet olivat sen tehneet, puuhan seisoi maantien varrella.
— Sen kukat taitetaan kiitosta sanomatta, sen hedelmiä varastetaan ja oksia katkotaan. Tässä voisi sanoa, jos puusta voi puhua niinkuin ihmisestä: puun kehdon ääressä ei laulettu, että sen kävisi näin. Se alkoi tarinansa niin kauniisti ja mitä siitä tuli? Hyljätty ja unohdettu, puutarhan puu ojan reunalle, pellon ja maantien laitaan! Siinä se seisoo vailla suojaa, sitä on ravistettu ja katkottu! Tosin ei se siitä kuihdu, mutta vuosien kuluessa vähenevät kukkaset, hedelmiä ei kuulu, ja vihdoin — niin, sitten on tarina lopussa!