Tätä ajatteli Anton siellä puun alla, sitä hän ajatteli monena yönä pienessä yksinäisessä kamarissaan puutalossa, vieraalla maalla Piententalojen kadulla, Köpenhaminassa, minne hänen rikas isäntänsä, bremeniläinen kauppias, oli lähettänyt hänet ja vaatinut, ettei hän menisi naimisiin.

— Naimisiin, hohoi! nauroi hän niin syvään ja oudosti.

Talvi oli tullut varhain, oli pureva pakkanen. Ulkona oli lumimyrsky niin että jokainen, joka taisi, pysytteli sisällä. Sentähden eivät Antonin naapurit panneet merkille, ettei hänen puotiaan kokonaiseen kahteen päivään avattu eikä hän itse näyttäytynyt. Kukapa olisi mennyt ulos tässä ilmassa, kun saattoi olla sitä tekemättä.

Oli harmaita, pimeitä päiviä ja puodissa, missä ruudut eivät olleet lasia, tuli ensin ainoastaan hämärä ja sitten pilkkoisen pimeä yö. Vanha Anton ei kahteen päivään ollut ensinkään noussut vuoteestaan, hän ei jaksanut. Pahanilman ulkona oli hän kauan tuntenut jäsenissään. Hyljättynä ja avuttomana makasi vanha sälli, tuskin hän ulottui ottamaan vesiruukkua, jonka hän oli asettanut vuoteen viereen, ja viimeinen vesipisara oli sekin juotu. Se ei ollut kuume eikä tauti, se oli vanhuus, joka lamasi häntä. Hänen ympärillään oli miltei kuin ikuinen yö, hänen maatessaan siellä ylhäällä. Pieni hämähäkki, jota hän ei saattanut nähdä, kutoi tyytyväisenä ja ahkeraan verkkoaan hänen ylitseen, ikäänkuin toki olisi pitänyt olla hiukan uutta, tuoretta suruharsoa liehumassa, jos vanhus sulkisi silmänsä.

Aika oli niin pitkä ja unettavan tyhjä. Kyyneliä ei hänellä ollut, ei myöskään tuskia. Molly ei ensinkään ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli jonkinlainen tunne, etteivät maailma ja sen hyörinä enää kuuluneet hänelle, että hän oli ulkopuolella niitä, ettei kukaan ajatellut häntä. Hetkisen hänen oli olevinaan nälkä, myöskin jano — niin, hänen oli kuin olikin! Mutta kukaan ei tullut häntä virvoittamaan, eikä kukaan tule. Hän ajatteli niitä, jotka kituvat, muisti, kuinka pyhä Elisabet, eläessään täällä maan päällä, hän, hänen kotiseutunsa ja lapsuutensa pyhimys, — Thüringin jalo herttuatar, tuo ylhäinen rouva, itse astui köyhimpäänkin soppeen ja toi sairaalle toivoa ja virvoitusta. Hänen hurskaat tekonsa loivat valoa hänen ajatuksiinsa, hän muisti, miten hän tuli ja puhui lohdutuksen sanoja niille, jotka kärsivät, pesi kärsivän haavat ja toi nälkäiselle ravintoa, vaikka hänen ankara puolisonsa vihastui siitä. Hän muisti tarun Elisabetista, kuinka, kun hän tuli kukkuraisine korineen, jossa oli viiniä ja ruokaa, hänen puolisonsa, joka vartioi hänen askeliaan, astui esiin ja raivostuneena kysyi mitä hän siinä kantoi. Silloin Elisabet peloissaan vastasi: siinä on ruusuja, jotka olen poiminut puutarhasta. Herttua repäisi pois peitteen, ja ihme oli tapahtunut hurskaalle vaimolle: viini ja leipä, kaikki korissa oli muuttunut ruusuiksi.

Sellaisena eli pyhimys vanhan Antonin ajatuksissa, sellaisena seisoi hän ilmielävänä hänen raukeitten silmiensä edessä hänen vuoteensa vieressä, köyhässä puupuodissa Tanskanmaalla. Hän paljasti päänsä, katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja yltympärillä oli loistoa ja ruusuja, niin, nämä levittäytyivät itsestään niin tuoksuvina. Hän tunsi omituista, suloista omenantuoksua, hän näki kukkivan omenapuun, se oli siinä, se ojentui hänen ylitseen, se oli se puu, jonka hän Mollyn kanssa oli istuttanut pienenä siemenenä.

Ja puu varisti tuoksuvat lehtensä alas hänen kuumalle otsalleen ja ne viilensivät sitä. Ne putosivat hänen nääntyville huulilleen, ja se oli kuin vahvistavaa viiniä ja leipää, ne putosivat hänen rinnalleen ja hänestä tuntui niin kevyeltä, niin turvalliselta nukkua.

— Nyt minä nukun! kuiskasi hän hiljaa. — Uni tekee hyvää! Huomenna minä olen terve ja oikein ylhäällä taas! Kaunista! Kaunista! Omenapuun, rakkaudessa istutetun, näen minä kirkkauden hohteessa!

Ja hän nukkui.

Seuraavana päivänä — se oli kolmas päivä, jolloin puoti oli kiinni, ei enää pyryttänyt — meni naapuri toiselle puolelle, vanhan Antonin luo, jota ei ensinkään näkynyt. Hän makasi kuolleena, vanha yömyssy puristettuna käsien väliin. Sitä hän ei saanut päähänsä kirstuun, olihan hänellä vielä toinen, puhdas ja valkoinen.