Missä nyt olivat kyyneleet, jotka hän oli itkenyt? Missä olivat nuo helmet? Yömyssyyn ne jäivät — oikeat helmet eivät mene pois pestessä —, myssyn mukana ne säilyivät ja unohtuivat, nuo vanhat ajatukset, nuo vanhat unet, niin, ne jäivät vielä Pebersvendin yömyssyyn. Älä toivo sitä itsellesi! Se tekee otsasi liian kuumaksi, saattaa valtimosi lyömään voimakkaammin, tuo unia, jotka ovat kuin todellisuutta. Sen koki ensimäinen, joka sai sen päähänsä, ja se tapahtui kuitenkin puolisataa vuotta jälkeenpäin, ja se oli pormestari itse, joka vaimonsa ja yhdentoista lapsensa kanssa eli rauhallisessa kodissaan. Hän näki heti unta onnettomasta rakkaudesta, vararikosta ja ravinnon niukkuudesta.
— Hui, kuinka tuo yömyssy kuumentaa! sanoi hän ja riisti sen päästään, ja helmi läksi vierimään ja toinen helmi, joka helähti ja loisti.
— Se on luuvalo, sanoi pormestari, — silmissäni kipunoi!
Ne olivat helmiä, vanha Eisenachin Anton oli itkenyt ne puoli sataa vuotta sitten.
Jokainen, joka sittemmin sai yömyssyn päähänsä, näki unia ja näkyjä, hänen oma tarinansa tuli Antonin tarinaksi, siitä tuli kokonainen satu, siitä tuli monta, muut saavat kertoa ne, me olemme nyt kertoneet ensimäisen, ja siinä yhteydessä on viimeinen sanamme: — älä koskaan toivo itsellesi Pebersvendin yömyssyä!
JOTAKIN.
— Minä tahdon tulla joksikin! sanoi vanhin viidestä veljeksestä. — Tahdon olla hyödyksi maailmassa. Olkoon toimi kuinka vaatimaton tahansa, kunhan se mitä teen, on hyvää, niin se on jotakin. Minäpä lyön tiiliä, ilman niitä ei tule toimeen, niin olen sentään tehnyt jotakin.
— Mutta jotakin on liian vähän! sanoi toinen veljistä, — se mitä sinä teet, on melkein ei mitään; se on apurin työtä, sen voi toimittaa koneella. Ei, parempi on ruveta muurariksi, se on toki jotakin, siksi minä rupean. Se on ammatti! Sen avulla pääsee ammattikuntiin, tulee porvariksi, saa oman lipun ja oman majapaikan. Niin, jos hyvin käy, voin pitää sällejä, saada mestarin nimen ja vaimostani tulee mestarin matami. Se on jotakin!
— Se ei ole kerrassa mitään! sanoi kolmas, — se on luokkien ulkopuolella, ja kaupungissa on monta luokkaa, paljon yläpuolelle mestarin! Sinä voit olla kunnon mies, mutta mestarina sinä kuitenkin olet vain sitä mitä sanotaan "simppeliksi!" Ei, minä puolestani tiedän jotakin parempaa! Minä rupean rakennusmestariksi, antaudun taiteelliselle alalle, aatteelliselle, kohoan korkeammalla olevien joukkoon hengen valtakunnassa. Tosin minun täytyy alkaa alhaalta päin, niin, voinhan sanoa sen aivan suoraan: minun täytyy alkaa oppipoikana, käydä lippalakissa, vaikka olen tottunut käymään silkkihatussa, juosta hakemassa yksinkertaisille sälleille olutta ja viinaa, ja he sinuttelevat minua, se on loukkaavaa. Mutta minä kuvittelen, että kaikki tyynni on naamiaishuvia, se on naamiaisvapautta. Huomenna — nimittäin kun minä olen sälli, menen omaa tietäni, nuo muut eivät kuulu minuun. Menen akatemiaan, opin piirustamaan, minua kutsutaan arkkitehdiksi — se on jotakin! Se on paljon! Minusta voi tulla korkeasyntyinen ja jalosukuinen, niin, hiukkasen enemmän sekä eteenpäin että taaksepäin, ja minä rakennan ja rakennan, niinkuin muut minun edelläni! Se on aina jotakin johon voi luottaa! Se on jotakin!
— Mutta tuosta jostakin en minä välitä! sanoi neljäs, — minä en tahdo kulkea vanavedessä, en olla kopio, tahdon olla nero, olla etevämpi kuin te kaikki yhteensä. Minä luon uuden tyylin, annan aatteen uuteen rakennukseen, joka soveltuu maan ilmanalaan ja rakennusaineeseen, maan kansallisuuteen, meidän aikakautemme kehitykseen, ja lisäksi yhden kerroksen omaa neroani varten!