— Mutta jolleivät nyt ilmanala ja rakennusaine kelpaa! sanoi viides. — Se olisi paha, sillä niillä on vaikutusta! Kansallisuus voi sekin helposti laajeta niin, että se käy teeskennellyksi, aikakauden kehitys voi saattaa sinut pillastumaan, niinkuin nuoruus usein tekee. Minä kyllä näen, ettei teistä kenestäkään oikeastaan tule mitään, niin paljon kuin te itse siihen uskottekin! Mutta tehkää niinkuin tahdotte, minä en tule olemaan teidän kaltaisenne, minä asetun ulkopuolelle, minä arvostelen sitä, mitä te teette! Jokaisessa asiassa on aina jotakin nurinkurista, sen minä nypin esiin ja kerron, se on jotakin!
Ja sen hän teki, ja ihmiset sanoivat viidennestä: "Hänessä piilee varmaan jotakin! Hänellä on hyvä pää! Mutta hän ei tee mitään!" — Mutta sen takia hän oli jotakin.
Kas, se on vain pieni tarina, mutta se ei tule päättymään niin kauan kuin maailma on pystyssä!
Mutta eikö näistä viidestä veljeksestä tullutkaan muuta? Eihän tuo ollut mitään! Kuuleppa nyt eteenpäin, se on kokonainen satu!
Vanhin veli, joka valmisti tiilikiviä, huomasi, että jokaisesta kivestä, kun se oli valmis, vieri pieni lantti, vain kuparinen, mutta useat pienet kuparilantit, asetettuina päälletysten, tekevät kiiltävän taalarin, ja kun sillä koputat leipurin, teurastajan, räätälin, niin, heidän kaikkien oveen, niin se aukenee ja sinä saat mitä tarvitset. Kas, sen antoivat tiilikivet. Monet tosin kyllä särkyivät tai menivät kahtia, mutta niitäkin saattoi käyttää.
Ylhäälle rantatöyräälle halusi Reeta muori, köyhä vaimo, niin mielellään kyhätä itselleen pienen mökin. Hän sai kaikki rikkinäiset kivet ja lisäksi pari eheää kiveä, sillä vanhimmalla veljellä oli hyvä sydän, vaikkei hän tekojensa puolesta päässyt pitemmälle kuin tiilikiviä valmistamaan. Köyhä vaimo rakensi itse mökkinsä, pieni se oli, toinen ikkuna oli vinossa, ovi oli liian matala ja olkikatto olisi saanut olla paremmin pantu, mutta se suojasi tuulilta ja sateelta ja siitä oli näköala kauas merelle, jonka mahtavat hyrskyt murtuvat rantatörmää vastaan. Suolaiset pisarat pärskyivät yli koko mökin, joka vielä seisoi paikoillaan, vaikka oli kuollut se, joka oli tehnyt tiilikivet.
Toinen veli, niin, hän osasi kuin osasikin muurata toisella tavalla, hänhän olikin saanut oppia. Kun sällinnäyte oli suoritettu, veti hän kokoon reppunsa suun ja lauloi käsityöläisen laulun:
Ma maita käyn, kun nuori oon, on koti kaikkialla; kästyöni vaihdan kolikkoon, on onni iloisalla, jos vielä nään ma kotimaan — sen lupasin armahalle — hei, pianpa mestarina saan ma jalat pöydän alle!
Ja sen hän teki. Kaupungissa hän, palattuaan ja tultuaan mestariksi, muurasi taloa talon viereen, koko kadun mitan. Kun se oli valmis, teki hyvän vaikutuksen ja antoi kaupungille arvoa, niin talot rakensivat hänelle pienen talon, jonka piti olla hänen omansa. Mutta kuinka saattavat talot rakentaa? Niin, kysykää vain niiltä eivätkä ne vastaa, mutta ihmiset vastaavat ja sanovat: "On kuin onkin katu rakentanut hänelle hänen talonsa!" Pieni se oli ja savipermanto siinä oli, mutta kun hän morsiamensa kanssa tanssi sen poikki, kävi permanto kiiltäväksi ja vahatuksi, ja seinän joka kivestä puhkesi kukka, se oli yhtä hyvä kuin kallisarvoinen seinäverho. Talo oli kaunis ja aviopari onnellinen. Ammattikunnan lippu liehui ulkopuolella ja sällit ja oppipojat huusivat: hurraa! Se se oli jotakin! Ja sitte hän kuoli, se oli sekin jotakin!
Nyt tuli arkkitehti, kolmas veli, joka ensin oli ollut oppipoikana, käynyt lippalakissa ja juossut asioita kaupungilla, mutta akatemiasta päässyt rakennusmestarina, "korkeasyntyisenä ja jalosukuisena!" Niin, jos kadun talot olivat rakentaneet talon sille veljelle, joka oli muurarimestari, niin sai katu nyt tämän veljen mukaan nimen ja kaunein talo kadun varrella tuli hänen omakseen. Se oli jotakin, ja hän oli jotakin — pitkä arvonimi sekä edessä että takana. Hänen lapsiansa sanottiin parempien ihmisten lapsiksi ja kun hän kuoli, oli hänen leskensä säätyläisleski — se on jotakin! Ja hänen nimensä seisoi yhäti kadunkulmassa ja oli kansansuussa, kadunnimenä — niin, se on jotakin!